Ronsu ryhtyi kirjailijaksi

Picture: Pixabay

Esikoisteokseni paperiversion julkaisun kunniaksi ajattelin avata sitä, miten minusta tuli kirjailija.

Aloitin noin 10 vuotta sitten blogin nimeltä ”Ronsu aikoo kirjailijaksi”. Olin opiskelemassa Oriveden Opiston sanataiteen linjalla, johon olin mennyt keskeytettyäni korkeakouluopinnot. Ajattelin kirjoittaa koko kirjailijanuran tavoitteluni auki nettiin, meni syteen tai saveen. Koska pitkäjänteisyyteni ja energiatasoni (raudanpuutteesta johtuen) olivat aika alhaalla, jäi blogin kirjoitus kuitenkin alkutekijöihinsä. 2012 sain lapsen, jonka myötä aika kului varsin tehokkaasti.

Mediaa kuitenkin kiinnosti tuolloin itseään markkinoivat Hennahelmiheinoset, ja BoD-tyyppisten oma- ja palvelukustanteiden julkaisu oli vasta nousukiitonsa alussa. Niinpä myös yrittäjiä oli monenmoisia, ja minuunkin otti yhteyttä parin hassun blogitekstin perusteella eräs surullisenkuuluisa uusi kustantamo, josta myöhemmin kuulin ja luin ikäviä asioita. En onneksi ehtinyt kirjoittaa heille mitään valmista.

En muista, minkä kirjan olin ajatellut ensimmäisenä julkaista, sillä ideoita ja aihioita minulla oli runsaasti. Mitään en kuitenkaan tullut kirjoittaneeksi kovin pitkälle. Kunnes eräänä päivänä (tai yönä) sain idean Herkän ihon alle -kirjasta. Valmis kirja piirtyi mieleeni, kun olin lukenut Lilli Loiri-Sepän Selviämistarinoita. Samalla kaavalla tekisin kirjan erityisherkäksi itsensä tuntevista ihmisistä! Vuonna 2014 laitoinkin kaunokirjahaaveeni sivuun ja käärin hihani uutta projektia varten.

Herkkien vertaistuki alkoi ottaa Suomessa ensi askeliaan, eikä medioita ollut vielä kyllästetty aiheesta kertovilla artikkeleilla, joten erityisherkiksi itsensä tunnistavien ihmisten etsiminen oli täyttä työtä, etenkin miesten. Olin silti valikoiva. Sain onnekseni työkkärin sedän siunauksen tavoitteilleni ja olin pitkät ajat työttömänä työnhakijana. Matkustin parin euron halpabussikyydeillä tapaamaan ihmisiä satojen kilometrien päähän halki maan ja kyselin lisää haastateltavaehdokkaita melkein kaikilta, keiden kanssa juttelin. Nauhoitin haastattelut ystävältä lainaamallani sanelimella.

Picture: Pixabay

Loputtomalta tuntunut homma

Sitten alkoi ankein ja rasittavin osa työstäni, haastattelujen kirjoittaminen tekstiksi. Radiolitteroinnin opeillani kirjoitin aluksi ylös ihan kaiken mitä olin kuullut, ja maneerista oli vaikea opetella pois, kun halusin säilyttää jokaisen kertojan ”oman äänen”. Haastattelureissuista sain mukavaa vaihtelua puisevaan hommaan.

Samaan aikaan opettelin uutta rooliani pienen lapsen yksinhuoltajaäitinä. Kohtasin monenmoisten henkilökohtaisen haasteiden lisäksi myös ymmärtämättömiä ihmisiä, joiden asenne ei tukenut yksinäistä työtäni, ja joka oli herkälle usein todella väsyttävää. Samalla kuitenkin elämälläni oli vihdoin uudenlaista tarkoitusta niin lapsen kuin kirjaprojektin myötä, ja muihin herkkiin tutustuminen toi siihen ennennäkemätöntä iloa.

Jossain vaiheessa en enää jaksanut etsiä haastateltavia, ja kässäri jäi jopa lähes vuodeksi lepäämään. Sitten taas sisuunnuin ja jatkoin. Jouduin jättämään pari haastattelua pois ja muutama haastateltu perääntyi itse. Otin takaiskut raskaasti, koska olisin toivonut kirjasta laajempaa. Lopulta aikaa oli kulunut niin paljon, että valmista oli ruvettava saamaan.

Aloin tarjota kirjaa kustantamoille, suurimmista aloittaen. Toiseen isoista kässäri jäi roikkumaan, ja jossain vaiheessa vaan päätin, että pahus, heidän mielestä aihe on mielenkiintoinen, joten julkaisen kirjan itse! Kävin pari yrittäjäkurssia, perustin toiminimen ja aloin työstää kirjasta e-kirjaa. Lainasin sukulaisilta rahaa, jotta sain maksettua ystävälleni kirjan taiton ja palkattua kustannustoimittajan.

Sattuman kaupalla rohkenin avata suuni juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja löysin erään tuntemattoman eläkeläisen kautta ihanan kustannustoimittajan, joka oli valmis tekemään budjettiini sopivan sopimuksen.

Uusi idea

E-kirjan julkaistuani sain yhtäkkiä idean tehdä siitä myös äänikirjan. Seuraavina päivinä olin jo saanut melkein kaikki näyttelijät kasaan paikallisen harrastajateatterin kautta, jossa olin jäsenenä. Mitään laitteita tai niihin liittyvää tietoutta minulla ei ollut, joten pyysin apua ammattiopilaitos Keudalta. (Myös nettisivuni ovat Keudan opiskelijan käsialaa.) Järvenpään Keudalla mahtavat opettajat opastivat minulle, miten Pro tools taas toimikaan, ja niin aloin hommiin.

Suurin osa äänikirjasta tehtiin Nurmijärvellä, ja yhden huonolaatuisen nauhoituksen teki kokonaan uusiksi mahtava muusikko Make Perttilä, jonka löysin lapseni päiväkotikaverin isän avulla! Maken kautta löysin myös hyväsydämisen äänialan rautaisen ammattilaisen Tuomas Aukion, joka auttoi minua äänityön loppuun saattamisessa. Lopulta paketti oli valmis. Silloin tuntui huimalta: olen tehnyt jotain, mitä en koskaan ennen. Yksin en olisi onnistunut!

Picture: Katja Hyry-Heikkilä

Ohjaajana en varmaan ollut kummoinen, mutta editoida sentään vielä osasin kun vähän kertasin. Äänikirjan tekeminen vaatii auditiivista herkkyyttä, kykyä olla läsnä ja kuunnella tarkkaan joka hetki. Ammatikseen ohjaaminen taas vaatii sellaista ihmistuntemusta ja tsemppaamistaitoa, jota joudun kyllä nöyrästi vielä harjoittelemaan, kuten varmaan lähes kaikki ohjaajat koko ikänsä. Toivottavasti saan siihen vielä mahdollisuuden!

Lähes yhtä paljon kuin haastatteluista, nautin automatkoista Järvenpäästä Nurmijärvelle mukavassa seurassa ja lounastauoista, joilla elämäntarinat kirvoittivat lukijoissaan poikkeuksetta runsaasti muistoja ja ajatuksia.

Onnekas lopputulos

Sitten eräänä kauniina päivänä astuin Reuna-kustantamon ovesta sisään ja tarjosin heille kirjaani. Yleensä kustantamot eivät ole innokkaita painattamaan jo julkaistua kirjaa, mutta Reuna innostui aiheesta, ja se sopi kevään 2020 kustannusohjelmaan. Tämäkään ei ollut mitenkään suunnitelmallinen tapahtuma, vaan vaikutti että minut vain johdatettiin juuri oikeaan aikaan oikeaan paikkaan.

Herkän ihon alle toimitettiin uudestaan Reunan Tarja Tornaeuksen toimesta, ja kirjan kanteen Fenix-linnun taiteili Sissi Ramstedt hätkähdyttävästi visiotani vastaavaksi ja kirjasta tulikin mielestäni hieno, kuin karkki! Juuri sellainen iloa ja toivoa antava esine, jollaiseksi sen olin alun perin kuvitellut.

Nyt on siis likimain 10 vuotta kulunut haaveiluni aloituksesta ja haaveistani on tullut totta. Leiville en ole kirjoilla vielä lyönyt, vaan tehnyt jatkuvasti jotain osa-aikatöitä, enkä ole jaksanut tuottaa läheskään starttirahahakemukseen kaavailemaani teosmäärää, mutta eipä siitä ole sakotettukaan. Jospa jonain päivänä urani tuottaisi minulle leivän pöytään. Seuraava tavoite olisikin järjestää aikaa kirjoittaa lisää ja saada edes pieni apuraha.

Haaveilen edelleen kaunokirjallisuuden kirjoittamisesta. Eniten minua on Orivedeltä asti kiehtonut maaginen realismi, johon varovaisesti tutustuin Jyrki Vainosen tekstien kautta. En ole koskaan ollut mitenkään nopea tai ahkera lukija, jos ei ihan varhaislapsuutta oteta lukuun (opin lukemaan 3-vuotiaana, oma lapseni 4-vuotiaana), enkä ole satujen lisäksi koskaan lukenut fantasiaa. Siten sen kirjoittaminenkaan ei tule ihan automaationa. Kasvettuani minusta on tullut pilkunviilaaja, ja ainakin itselleni usein liian armoton. Tänä vuonna toivonkin löytäväni itsestäni vielä sen tekstillä leikittelevän tyttösen, johon 10 vuotta sitten Opistolla sain yhteyden…

Toivottavasti tämä tarina innostaisi muitakin etsimään omia polkujaan saada haaveitaan toteutettua. Kaikella on aina hintansa, mutta jos ei odota lähitulevaisuuden olevan yhtä taloudellista menestystä, niin aina kannattaa yrittää. Voi saada elämäänsä merkitystä. <3

ps. katso kirjan esittely YouTubesta! KIrjaa voi ostaa mm. Reuna-Kustantamon verkkokaupasta.

Picture: Sissi Ramstedt / Paula Heiäng

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *