• Una vida tranquila – Hidasta elämää etelässä, osa 3/3: Takaisin kotiin

    Suunnitelma muuttui, niinkuin suunnitelmilla on joskus tapana… Palaammekin jo lokakuussa Suomeen. Ajatukseni oli viipyä Espanjassa juuri niin kauan, kuin se tuntuu hyvältä. Kaavailin ensi kesälle hidasta reiliä Euroopan halki. Arkeen kiinni pääseminen uudessa maassa ei autottomana yksinhuoltajana, ilman residenciaa ollut mitenkään helppoa, mutta muutamassa viikossa pääsimme jähmeästi alkuun. Saimme jopa tietää, mihin kouluun Leevin oli määrä mennä. Tulvien vuoksi hän ei ehtinyt aloittaa koulua. Päätinkin, että palaamme nyt.

    Espanjaan muuttaville vinkiksi, että suosituille alueille kannattaa muuttaa Suomesta jo hyvissä ajoin keväällä, jolloin koulupaikkoja virallisesti haetaan. Lapsi voi olla syksyyn asti kotikoulussa ja arki rullaa suunnitellusti. Toki tuo vaatii säästöjä tai hyvää hoitajaa lapsille, jos ei pysty tekemään holhottaviensa kanssa etätöitä. Itse en halunnut laittaa lasta skandikouluun rahan, mutta myös muiden syiden vuoksi: kunnallisessa koulussa poika olisi takuuvarmasti ystävystynyt espanjalaisten lasten kanssa, oppinut kielen ja nauttinut erilaisesta sosiaalisuudesta kuin mihin Suomessa on totuttu.

    (Niin, tulvista pari sanaa: Aivan lähialueemme säästyivät myrskyn keskuksilta ja siten suurilta ongelmilta, mutta muuten “kylmä pisara” teki aivan järkyttävää tuhoa seudun surkeille asuinrakenteille, – infroille ja viemäröimättömille kaupungeille. Ainakin seitsemän kuoli ja tuhannet menettivät kaiken. Keräsimme kortemme kekoon ja lahjoitimme paljon tavaraa tulvien uhreille. Monet (lähinnä nuoret ja espanjalaiset) kävivät siivoamassa tuhojen jälkiä ja itsekin tarjouduin apuun ja olisin mennyt lähikylään lajittelemaan lahjoitustavaroita, jos olisin ajoissa saanut selville mihin mennä. Tulvat olivat pahimmat lähiseuduilla 140 vuoteen, kts. esim. youtubesta hakusanoilla fuerza vega baja, gota fría septiembre 2019 jne.)

    Yksi suuri syy palaamisellemme on asuinpaikkamme… uskon, että viihtyisin esim Alicantessa (joka on kauniimpi, espanjalaisempi ja siellä on toimiva joukkoliikenne) paremmin, tai missä tahansa välimeren pueblossa (pikkukylässä / kaupunkien vanhoissa osissa). Minulla ei ollut kuitenkaan muualla tiedossa töitä, eikä resursseja muuttaa ja aloittaa uudestaan alusta. Viihtyisin kuitenkin paikallisten keskuudessa, niin on aina ollut.  Täällä Orihuela Costan mäellä nukkumalähiössä suurin osa asukkaista on brittieläkeläisiä. Todella suuri määrä asunnoista on edelleen tyhjillään. Monissa käydään vain viikko-pari vuodessa. Suomalaisilla on kädet täynnä töitä ja yksinäisyyden tunteet alkoivat käydä tutuksi.

    Toinen, yhtä suuri syy on vapauden kaipuu. Suomessa suomalaisen yksinhuoltajan on kuitenkin helpompi elää: lapsen voi päästää ulos yksin tai kavereiden kanssa, on seuraa ja tukea, ja kun osaa kielen, tarvitsemiaan palveluita ja seuraakin on helpompi löytää. Toki sosiaaliset luonteemme olisivat enemmän ystäviä ennen pitkää hankkineet. Mutta kaikella on puolensa ja puolensa.

    Autottomuus ja toisaalta se, etten halua ajaa täällä autoa, alkoi myös riepoa: Olisin hyvin tyytyväinen kevyen- ja  julkisen liikenteen käyttäjä, jos pyörätieverkosto, ylipäätään infra ja julkisten toimivuus olisi parempi. Olimme jo yhdessä kolarissa ja parissa viime hetkellä jarrutus -tilanteessa, jollaisista saan kunnon stressireaktion vatsaani. Näille tilanteille emme kyytiläisinä voi yhtään mitään. Onneksi bussikuskit ovat olleet rauhallisia tyyppejä (ei niinkuin viime reissulla, kun yksi pysähtyi keskelle liikenneympyrää raivoamaan tuntemattomalle naiselle)…

    Olen siis päätökseeni enemmän kuin tyytyväinen, vaikka myös vähän pettynyt siihen, etten ehtinyt opiskella espanjaa ja tutustua paikallisiin… täällä se olisi ollut asteen helpompaa kuin vielä turistintäyteisemmällä aurinkorannikolla. Uskon, että sellaiseen on kuitenkin parempiakin paikkoja.

    Interrail lokakuussa on erityisherkälle ihmiselle varmasti miellyttävämpi kokemus, kuin high season -ruuhkassa heinäkuussa. Olenkin odottanut matkaamme paljon enemmän kuin mitään aiempaa! Reilistämme voit lukea facebook-sivulta Juna, poika ja äiti – hitaasti reilaten kotiin. Ihanaa päästä vihdoinkin toteuttamaan pitkäaikainen unelma. Aion myös kirjoittaa kirjan slow travel -reilaamisesta lapsiperhenäkökulmasta. Pysähtelemme matkallamme mm. Cittaslow-paikkakuntia katsastellen.

    Suomessa aion joka tapauksessa panostaa hitaaseen arkeen ja kestävämpään tulevaisuuden suunnitteluun. Itseni tuntien en halua vannoa pysyväni aloillani, mutta olen jo pitkään haaveillut löytäväni paikan, jota kutsua kodiksi niin, että myös sydän tuntisi samoin. Ennen kaikkea kuljen edelleen sinne, minne sydän tahtoo ja teen sitä, mitä sydän kaipaa.

    Eenmmän kuvia voit katsastella facebookin puolelta: tässä Tapasdaystä ja tässä Alicanten päiväretkeltä. 🙂

  • Una vida tranquila – Hidasta elämää etelässä, osa 2: Jännittäviä aikoja

    Terveisiä Espanjasta!

    Eletään jännittäviä aikoja, koska maanantaina alkoi peruskoululaisten kouluvuosi. Leevillä vielä ei, sillä emme olleet mukana viime kevään ilmoittautumisissa, eikä koululta ole vieläkään soitettu. Viime perjantaihin mennessä luvattiin soittaa, mutta mitään ei ole kuulunut, vaikka ollaan jätetty viestejä. Toivoin lähikoulua, niin olisin säästynyt enemmiltä selvittelyiltä ja pidemmältä pyörämatkalta. Unohdin mainita hakemuksessa autottomuuteni (täällä tuntuu olevan itsestäänselvää, että kaikilla on auto, lommoinen sellainen).  Leevi on nyt saanut kuitenkin paikan kauempana olevasta koulusta, johon on meiltä noin 15 minuutin pyöräilymatka. Huonolla säällä voi olla haastavaa päästä kouluun muutoin kuin taksilla. Tiistai-illalle saimme ajan kouluuntulo-terveystarkastukseen, joka sekin piti hoitaa ennen kuin voi aloittaa koulun. Lisäksi mukana pitää olla kasa erilaisia todistuksia passikuvineen.

    Aloitin viikko sitten työharjoittelun ja vaihdan työpaikkaa kuun vaihteessa. Kerron työasioista lisää myöhemmin. Nyt jännittää eniten sää: keskiviikosta sunnuntaihin povattiin yhteensä jopa 500 litraa vettä neliömetrille. Torstaille ja perjantaille annettiin (korkean tason) punainen varoitus, koulut on suljettu ja ulkona liikkumista kehotetaan välttämään. (Pienet) Tornadotkaan eivät ole poissuljettuja. Kukaan ei voi tietää, osuuko myrsky kohdalle vai säästymmekö pahimmilta ongelmilta. Viimeksi lähistöllä tuli mm. kämmenen kokoisia rakeita. Madridissa ja viimeksi Mallorcalla tilanne on ollut paljon pahempi. Usein myrsky saattaa iskeä jollekin rannikkopaikkakunnalle lujempaa ja muut pääsevät vähemmällä. Illalla täälläkin alkoi sataa.

    Miten elää hitaasti myrskyn keskellä?

    Kuten hieman sivusin viime postauksessani, hidas elämä ja Espanja ei ole ehkä helpoin mahdollinen kombo… Olen nähnyt ja kuullut yhdeltä jos toiseltakin, että on tultu tänne pakoon oravanpyörää ja löydetty itsensä vähän erilaisesta, jopa hurjemmasta oravanpyörästä. Toisaalta erimaalaiset eläkeläiset elävät täällä hyvinkin leppoisaa elämää kaikessa rauhassa. Olen varautunut siihen, että jos onnistun elämään niin kuin toivon, kaikki eivät välttämättä iloitse puolestani. Mutta niinhän se olisi Suomessakin!

    Hitaaseen elämänasenteeseen saa täällä kyllä treeniä nimenomaan kärsivällisyyden harjoittamisen kautta – toisaalta on oltava todella spontaani aina kun tilaisuus sattuu kohdalle, bussi myöhästyy, tai suunnitelmat esimerkiksi sään vuoksi muuttuu, ja sellainen ei ihan kaikille sovi. Tarvitaan sopeutumiskykyä, jota minulla onneksi on. En edelleenkään allekirjoita entisen työkaverini väittämää, että minulla on ”lehmän hermot”, mutta sellaisia on saanut täällä kyllä ainakin etsiä monenlaisissa tilanteissa…

    Leeville alku oli hankalaa: Kuumuus tuntui olevan aivan liikaa, Suomeen oli ikävä, ja ahdas ja epäkäytännöllinen asunto homeenhajuisessa (täällä yleistä, muttei niin vaarallista) talossa oli raskasta. Poika oli surullinen, kun ei ollut vielä kavereita, vaikka aika pian tutustuttiinkin suomalaisiin. Onneksi pian alkoi helpottaa ja saimme monenlaista apua. Espanjalaiset lapset ottavat ihanasti kontaktia ja ulkosuomalaiset ovat tottuneet leikkimään kaikenikäisten kanssa. Ja nyt Leevi kestää kuumuuttakin jo paremmin kuin minä!

    Reilu viikko sitten saimme Suomesta vieraaksi hoitajan Leeville, jotta voisin aloittaa työt. Valitettavasti hän ei oikein sopeutunut ja joutui palaamaan Suomeen kesken kaiken. Vieras vaati myös huomattavasti enemmän ohjelmaa, tukea ja huomiota, kuin mihin olin varautunut. Olemme olleet aika poikki kaikista koettelemuksista ja energiani on tuntunut välillä valuvan tyhjiin. Itkuilta ja räjähtäviltä kiukuilta ei todellakaan ole säästytty. Sekin sekoitti ennestään pakkaa, kun muutto uuteen asuntoon ja kuntaan sattui samaan aikaan hoitajan saapumisen kanssa. (Meillä oli pieni loma-asunto Torreviejan keskustassa varattuna pitkäaikaisasunnon vapautumisen odotusajaksi.) Onneksi aurinko tuntuu lataavan akut taas nopeasti entiselleen.

    Historiallisen Cartagenan rauhallinen sunnuntaipäivä
    Kaunis Cartagenan keskusta

    Tapahtumia ja tekemistä

    Ennen muuttoa saimme hankittua pyörät ja kävimme katsomassa pinkkiä suolalaguunia, joka oli suosittu kylpemispaikka ennen kuin suolantuotantoaltaan veteen kajoamista alettiin kunnolla valvoa ja siitä sakottaa. Torreviejassa asuessamme siellä järjestettiin myös suuren pyöräilykilpailun Espanjan ympäriajon La Vueltan avajaiset ja aika-ajot. Taivaalla pörräsi koptereita kuvaamassa ja kaupunki näytti parastaan. Olin ihmetellytkin, miten kaupungissa oli niin paljon siistimpää, kuin pari vuotta aikaisemmin ollessamme Operaatio Nikkenakke -roskienkeruumatkalla. Saa nähdä pysyykö uuden kaupunginjohdon linja, vai oliko puhtaus vain kasvojenkohotus kansainvälisiä tv-kanavia varten.

    Leevi jalkautuu tutkimaan, löytyykö hiekasta tumppeja. (Julisteessa kielletään heittelemästä niitä rannalle). Orihuela Costa.

    Keskustassa asuminen oli kätevää, kun joka paikkaan oli helpompi kulkea. Tivolissa tuli käytyä liiankin monta kertaa, ilmainen suolamuseo kalastajakylän pienoismalleineen kiinnosti toistamiseen. Kaupoissa oli valinnanvaraa. En silti haluaisi elää jatkuvasti hälyssä ja pakokaasussa. Nyt asumme aivan Torreviejan rajalla, Orihuela Costan puolella (eri kunta siis) mukavasti mäen päällä, 2,5 km meren rannasta.

    Hartaasti odotettu pyörä vei pinkille suolalajärvelle. Horisontissa suolakasat.

    Juurettoman koti-ikävä

    Olemme muuttaneet aika monta kertaa elämämme aikana. En ole oikein juurtunut mihinkään, vaikka haluaisin. En vielä tiedä, tuleeko täälläkään sellaista oloa, että tämä on SE paikka, minun paikkani – ainakaan vielä en ole rakastunut tulisesti mihinkään. Autottomuus rajoittaa ja hidastaa nopeaan nautintoon tottuneen pohjoismaalaisen elämää. Asioiden junnaus ottaa pannuun, vaikka tiedän olevani etuoikeutettu eu-kansalainen. Mutta hidastamistahan juuri halusin! Arvostan Suomen monin paikoin upeasti toimivaa joukkoliikennettä paljon enemmän kuin aikoihin, mutta otan haasteen vastaan: Yritän pyöräillä joka aamu töihin, kohta vielä puoli tuntia pidemmän matkan kuin aiemmin, ja olla iloinen saamastani hyötyliikunnasta. Suomessa kroppani huutaisi vastaan. Raudanpuutteisena nappasin siellä flunssan toisensa jälkeen. Täällä kuitenkin pelottaa, miten kaikki tulee sujumaan ja iskeekö vielä pahempi Suomi-ikävä. Toivotaan väheneviä myrskyjä niin henkisille kuin fyysisillekin mainingeille!

    Mitä on ikävä Suomesta:

    • Sitä, että lapsi voi liikkua ulkona turvallisesti yksin. Voi päästää pojan pyöräilemään lähipuistoon yksin tai käymään omatoimisesti kaupassa. Täällä jos tekisin niin, soittaisivat poliisi ja sossuntädit nopeasti ovikelloa (jos ei lasta olisi pahimmassa tapauksessa siepattu sitä ennen).
    • Liikennettä!!! Kyllä, jopa pääkaupungin ja ”hullujen autoilijoiden paratiisin” Järvenpään liikennejärjestelyjä on ikävä. Liikennekulttuuriakin jonkin verran, mutta etenkin sitä, että liikenneympyröissä ei yksinkertaisesti voi ajaa väärältä kaistalta ulos ilman, että oikea reitti on selkeästi merkitty. Espanja on täynnä liikenneympyröitä, ja lähes jokaisesta jatkuu kaksi kaistaa ilman merkintöjä. Suuri osa autoilijoista ei tiedä, että sisäkaistalaisen on väistettävä ulkokaistalaista, ja loput eivät välitä, vaan mennään isomman oikeudella, joten onnettomuuksia on päivittäin lukuisia. Lisäksi on ikävä pyöräteitä ja kevyen liikenteen tieverkostoa!
    • Pidemmälle vietyjä kierrätysjärjestelmiä. Täällä toki saattaa löytää upouuden uimalelun tai lähes käyttämättömiä vaatteita roskiksen vierestä, mutta ei yleensä juuri silloin, kun olisi tarvetta. Kirppikset ovat pieniä ja harvassa.
    • Muutamaa muuta asiaa, jotka ovat toistaiseksi vähäpätöisiä. 😊
    Espanjalaista kierrätystä, Torrevieja

    Täällä olen kiitollinen:

    • Auringolle, joka vaan jaksaa paistaa, lämmittää ja piristää viikosta toiseen.
    • Ystävällisille ja avuliaille ihmisille, jotka ovat jaksaneet neuvoa ja auttaa uutta tulokasta, ja joita ilman voimani ja osaamiseni ei kerta kaikkiaan olisi riittäneet!
    • Lähes jokaiselle vastaantulijalle sukupuolesta ja iästä riippumatta, joka vastaa hymyyn, tervehtii, saattaa jopa huikata kadun toiselta puolelta: ”komea poika sinulla”, ”olettepa kauniita!”, tai niin kuin yksi pyörätuolissa istunut aurinkoinen papparainen: ”haluaisitko puhelinnumeroni?” jolle nauroimme makeasti ja hyväntahtoisesti molemmat, pappa ja minä.
    • Siitä, että espanjalaisista monet eivät suostu puhumaan englantia, vaan pakottavat yrittämään ymmärtää espanjaa. Toisaalta siitä, että lähes aina tiukan paikan tullen apua saa myös englanniksi tai jopa suomeksi. Toivon, että ehtisin pian alkaa opiskella kieltä toden teolla!
    • Lapsista: espanjalaisten lasten välittömyys on sydämellistä.
    • Siitä, miten lapsiin suhtaudutaan: ylitsepursuavan huomioivasti ja lempeästi.
    • Merestä ja omasta uima-altaasta, joka on auki vuoden ympäri! 😊
    La Vueltassa Leevi pääsi poliisitätien suosioon. (Huomaa lahjaksi saatu hieno paita ja lippis)
  • Una vida tranquila – Hidasta elämää etelässä

    Lensin elokuun puolivälissä poikani kanssa Espanjaan, taskussamme liput vain yhteen suuntaan. Aikomuksenani on palata Suomeen junalla viimeistään ensi kesänä. Haaveenani on jäädä tänne asumaan, mutta koska tiedän, etteivät asiat mene aina kuten toivoisi, eikä elämä missään ole ruusuilla tanssimista, vaan haasteiden voimakkuus voi yllättää, otamme täälläkin vastaan päivän kerrallaan.

    Kuva: Pixabay

    Uuden blogini nimi viittaakin suurimpaan elämänhaasteeseeni. Suomessa en ole osannut aina noudattaa slow life -filosofiaa. Olen yliyrittänyt ja alisuoriutunut. Vakava raudanpuute  (kts. postaukseni aiheesta) sai minut keväällä onneksi keskittymään olennaiseen, hoitamaan itseäni kuntoon ja karsimaan projekteja. Sen seurauksena sainkin valtavasti aikaan.

     

    Uusi rytmi, uudet tavat

     

    Espanja ei päälle päin näytä paikalta, jossa rauhallinen elämä olisi mitenkään helppoa. Siestasta ja hitaanoloisesta työrytmistä huolimatta paikalliset tuntuvat olevan aika kiireisiä ja paikoin stressantuneita, tekevät ylipitkiä työpäiviä, juhlivat paljon ja “huutavat” toistensa päälle. Mielikuvissa vaikkapa Costa Rica tai Hawaiji vaikuttaa rauhallisemmalta.

    Jotenkin espanjalaiset silti osaavat ottaa rennommin kuin suomalaiset, onhan heidän elinajanodotteensakin noin vuoden enemmän kuin meikäläisten. Vieraan kielen ympäröimänä on mielestäni erityisherkkänäkin helpompaa jättää asioita huomioimatta, mennä vaan, kun ei ymmärrä kaikkea kuitenkaan. Kiinnitän paljon enemmän huomiota visuaalisiin asioihin, ja joku osa aivoistani saa levätä. Toki tahtoisin ymmärtää enemmän.

    Suomessa hitaus ja talven synkkyys saa ruumiini ja sieluni niin kohmeeseen, että voin rehellisesti sanoa kärsineeni siellä joka talvi. Suomen talvi passivoi ja masensi minua. Vihdoin onnistuin toteuttamaan haaveeni tinkimättä elämäntyylistäni ja päätin yrittää viettää talveni etelässä. Olen innoissani, vaikka tulevaisuus tuntuu välillä samalta kuin kuva Golden Gatesta väliaikaisasuntoni makkarin seinällä.

     

    Kouluun ja töihin

    Pääsen harjoitteluun suomalaisten luotsaamaan paikalliseen firmaan Torreviejaan, jossa aloitan 2.9. Homman päätyttyä jatkan muissa töissä, omissa projekteissa, tai jos asiat eivät suju, palaamme Suomeen. Sain juuri kustannussopimuksen, joten olen toiveikas kirjailijanurankin suhteen.

    Lapseni on menossa näillä näkymin espanjalaiseen kouluun toiselle luokalle (Suomessa hän olisi mennyt ekaluokalle) ja harjoittelee jo reippaana kaunokirjoitusta, koska luokkatoverit ovat siinä edellä. Koulu on täällä kuulemma suhteellisen vaativaa, ja luokkia joutuu uusimaan herkästi, joten onneksi poikani osaa jo lukea, kirjoittaa ja laskea, ja on kielellisesti lahjakas. Uskon, että hän viihtyy sosiaalisemmissa kuvioissa paremmin kuin elellessämme Suomessa. Lämmöstä hän ei kuitenkaan nauti, vaan kylmästä säästä. Siksikin etenemme pikkuhiljaa tunnustellen.

     

    Emme tiedä vielä, mihin kouluun lapsi pääsee, tai minkäkokoisia luokat tulevat olemaan. Koska meillä ei ole täällä autoa, toivon sen tietenkin olevan lähikoulumme, joka on uusi ja hyvämaineinen. Tämä tietämättömyys ja lapsenkin rauhoittelu vaatii kyllä hermoja, mutta jotenkin sitä on helpompi kestää täällä kuin vielä kuukausi sitten monen tuhannen kilometrin päässä. Koulupaikat on jaettu jo alkukesästä. Koska olen autoton yksinhuoltaja (olemme etusijalla lähikouluun), on tulossa Brexit, ja täällä on koulupakko, en ole kovin huolissani.

    Olemme tutustuneet jo pariin suomalaisperheeseen, ja tunnen myös jotenkuten pari espanjalaista ihmistä, mutta aikomukseni on todella opiskella kieltä ja tulla tutustumaan muihinkin natiiveihin. (Toisiksi suurin haasteeni.) Torrevieja on ilokseni erittäin multikultturelli, joten varmasti myös muunmaalaisia ystäviä tulemme pidempään viipyessä löytämään. Tämä on teema, jossa tarvitsen kärsivällisyyttä. Kuitenkin Suomessa aikuisena ystävyyksien ylläpito tuntui välillä täydeltä työltä, jota oli jotenkin vaikeaa hoitaa välimatkojen, introverttikulttuurin ja ihan jopa sääolosuhteiden vuoksi (vertauskohtinani lähinnä opiskelijaelämä, sekä saksalainen ja itävaltalainen kulttuuri / – ilmasto).

    Elokuu Torreviejassa on vilkas ja turistientäyteinen. Ulkomaalaisten lisäksi espanjalaiset kokoontuvat sankoin joukoin Costa Blancan rannoille, jotka ovat lähes pelkkää aurinkovarjoa aina iltaan asti. Auringonlasku onkin paras hetki pulahtaa lämpimään mereen, sen totesin lauantai-iltana (kts. kuva). Lämpimässä hämärässä tunnelma on huumaava. Odotan kovasti syyskuuta, kun kadut ja rannat rauhoittuvat, vaikka lämpöä riittää yleensä marraskuun alkuun asti. Elokuu on kuumin kuukausi ja tämä elokuu erityisen kuuma, mutta onneksi saavuimme vasta mittarin laskettua alle 40.

    Playa del Cura 17.8.2019. Kuva: Sara Tammentie

    Mielenkiinnolla odotan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Minulla on erilaisia haaveita elämän suhteen Espanjassa, mutta kesät haluan toistaiseksi viettää Suomessa. Olisi mahtavaa löytää samanmielisiä ihmisiä kehittämään esimerkiksi vaihtotalousyhteisöä, jossa vanhukset ja lapsiperheet eivät täälläkään joutuisi koskaan jäämään täysin yksin. Tervetuloa mukaan matkaani kohti unelmia. <3

    Hasta luego!

  • Biokaasuenkelten siivin

    Joskus on tehtävä jotain erilaista. Viime vuonna sain idean Biokaasuenkeleistä: äidistä (minä) ja pojasta (Leevi), jotka kiertävät ympäri Suomen kertomassa biokaasuautoilusta. Sitten avasin suuni oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Asiasta innostuttiin. Alkoi armoton suunnittelu ja sponsorien metsästys, ilman kokemusta vastaavasta – tapahtumatuotantojen vastuutehtävistä tai ylipäätään minkään kiertueiden toteuttamisesta, saati pelisuunnittelusta. Toki taustatuellani oli valtavasti kokemusta töidensä puolesta: Raimo Päiväläinen on Myrskyvaroitus – Storm Warning Ry:n perustajajäsen ja eläkkeellä olevana musiikkiopiston rehtorina työnsäkin kautta hoitanut paljon erilaisia yhteistöitä ja rahoitushakuja. Työterveyspsykologi, musiikintohtori ja laulunopettajanakin toimiva yrittäjä Ava Numminen on oikea velho myös ilmasto- ja tekstiasioissa. Teimme valtavasti työtä lähinnä vapaa-aikanamme.

    AV-taitoni olivat ruostuneet ja melkein kaikkeen kaivattiin apua. Kummasti sitä vaan taas löytyi! Juha Kokko teki logon, Sampo Syrjänen flyerit, eräs ystävä pelimaton. Asiantuntija-apua saimme lukuisilta hyväsydämisiltä ihmisiltä, usein heidän kallisarvoisella työajallaan. Ihanat ihmiset ympäri Suomen olivat valmiita auttamaan hyvän asian puolesta. Lopulta löytyi vielä korvaamaton käytännön apuri, hyvän ammattitaidon omaava medianomiopiskelija Julia Harjanne. Hän tulee avukseni valtaosaan kiertuepaikkakuntia ja hoitaa tiedotusta, markkinointia ja someasioita, sekä osan tuotantohommistakin.

    Biokaasuenkelit Ronja-Ilona ja Leevi Kouvolan liikennepuistossa

    Nyt kiertueemme on noin puolessa välissä ja meillä on meneillään lepotauko mummilassa. Ehdin välillä jopa miettiä jotain muutakin kuin seuraavaa hetkeä. Median kiinnostus on ollut valtavaa. Meistä on tehty juttua jo Kouvolan Sanomiin, Länsi-Savoon, suora lähetys radioon Yle Lappeenrannan toimesta, ja pari suurempaakin tahoa on julkaisemassa ensi viikolla artikkeleitaan Biokaasuenkeleistä. Minuun on otettu yhteyttä monelta taholta ja pyydetty mm. vierailuille erilaisiin paikallisiin projekteihin. Voi kun repeäisikin joka suuntaan!

    Ihmisten kanssa on ollut ilo keskustella. Monilla on ollut vääriä käsityksiä kaasun turvallisuudesta, ajosäteen laajuudesta, tankkauksen luullusta vaikeudesta, jne… On kaikkien etu, että käsityksiä oikaistaan, etenkin se on ilmaston etu. Ainakin yksi ystäväni on jo innostanut miehensäkin ja he ovat juuri ostamassa perheelleen kaasuautoa. Eniten toivoisin konversioiden eli kaasumuunnosten lisääntyvän. Asentajia ja muunnosten markkinointia soisi olevan enemmän tarjolla! Kun on kerran tuotettu suurella energialla auto, on kaikkien etu käyttää ja huoltaa sitä elinkaaren loppuun. Kaasumuunnos on hyvä tapa tehdä niin ilmastoystävällisesti.

    Biokaasuenkelit Tuusniemen Kutujuhlilla. Biokaasupelissä on tarkoituksena löytää biokaasuasemia, joihin on piilotettu palkintoja, vähän kuin Afrikan tähdessä timantteja. Palkinnoksi on mm. biokaasulla tuotettua Kouvolan lakua.

    Biokaasuenkelit ovat liikkeellä lapseni ehdoilla. En tiedä onko se yksi osasyy suurempien sponsorien kaikkoamiseen. Liikennekaupungit olivat joka tapauksessa hittijuttu, täydellinen oivallus pääasiallisiksi vierailukohteiksemme. Vanhemmat pyörittelevät peukalojaan sillä aikaa, kun lapset ajelevat polkuautoilla, ja normaalin koti- tai työarjen puuttuessa ympäriltä ihminen on vastaanottavaisempi uusille ideoille. Lapseni nauttii polkuautoilusta niin paljon, että hän polkee suurimman osan ajasta autoilla säästä välittämättä – vierailumme pituudesta riippuen 3-5 tuntia kerrallaan. Samalla hän vinkkailee muille lapsille Biokaasupelistämme, jossa voi voittaa kivoja palkintoja. Välillä hän käy jakamassa flyereitä ja saa ottaa ylimääräisen namin. Näin sitä lapsityövoimaa hyödynnetään, hehheh.

    Lapseni tulee varmasti muistamaan tämän kesän. Samoin minä. En usko, että olisin vihkiytynyt aiheeseen näin paljon ilman Biokaasuenkeleitä. Toisaalta Biokaasuenkeleitä ei olisi, jos ei ilmasto sitä vaatisi. En tiedä voimmeko enää pysäyttää ilmastonmuutosta, mutta asenneilmaston kuumenemisen ja radikalisoitumisen voimme estää tässäkin asiassa toimimalla nyt, näyttämällä muille mallia!

    Itse innostuin biokaasuautoilusta jo lähes 10 vuotta sitten istuttuani ystäväni, näyttelijä Sinikka Mokkilan kaasuauton kyytiin. Kiitos Sinikka, että annoit kärpäsen puraista! Ja hyvää lähestyvää syntymäpäivää, sekin meillä on yhteistä… 😊

    Ps. Myrskyvaroituksen ansiosta voit allekirjoittaa netissä Ilmastolupauksen, mukana jo monta tunnettuakin nimeä, ensimmäisenä listalla Martti Ahtisaari… ja toinen vinkki: Kuunnelkaa (Radio Playstä) Podcast Ilmastovaroitusta! Ohjelman n. 20 minuutin jaksoissa saa selkeää ilmastoperustietoa ja esimerkkejä, miten voi toimia fiksummin ja miksi!

  • Liian monta rautaa tulessa

    Alkukeväästä minusta tuntui taas kerran, etten kerta kaikkiaan jaksa. Olin aivan poikki. Lapseni oli haastava ja nukkui huonosti ylisuuren kitarisan vuoksi (- syytä en tietenkään tiennyt). Minulla on myös tapana ottaa samanaikaisesti aivan liian monta projektia elämääni, koska olen niin monesta innostuva. Olen ihminen, joka tarvitsee vaihtelua ja saa siitä myös virtaa.

    Keväällä minulta oli kuitenkin akut vääjäämättömästi lopussa. En jaksanut pysyä hereillä yhtä kauan kuin 6-vuotias poikani, vaan simahtelin viimeistään iltakahdeksan aikoihin. Onnekseni luin tuttavani someen postaaman Lääkärilehden artikkelin raudanpuutteesta ilman anemiaa. Menin mittauttamaan ferritiiniarvoni (ja lapseni arvot). Minun varastorautani määrä oli 7µg (Viitteet naisilla lähteestä riippuen noin 15-125 µg/l  (nordlab: 10-291µg/l) ja miehillä 20-195 (tai jopa 28-370 µg/l, synlab). Lisäksi minulla oli samaan aikaan bakteeritulehdus, joka nostaa ferritiiniarvoa virheellisen korkealle. (Tästä syystä pitäisi aina otattaa samalla CRP, mieluiten herkkä CRP.) Ilmankos vähän väsytti. Tuttavani oli ollut suuremmalla arvolla omien sanojensa mukaan kävelevä zombie.

    Hemoglobiini ei kerro oikeaa rautatilannetta

    Lapsuudenystäväni luulee, että hänellä on krooninen kevätväsymys. Mikä se on? En ole koskaan lukenut yhtään tieteellistä tekstiä aiheesta. Vanhempani kirjoittivat yläasteella poissaololappuihini ”kevätväsymys” kun olin lintsannut tunneilta. Syksyllä kirjoitettiin ”syysväsymys”. Vuosi vuodelta ystäväni kevätväsymys on vain pahentunut ja pahentunut. Hän on itseni tavoin muuttunut yhä ärtyneemmäksi, unohtelevammaksi ja keskittymiskyvyttömämmäksi. Hän ei suostu ajattelemaan, että saattaisi olla kyse raudanpuutoksesta, eikä halua mittauttaa rauta-arvojaan. Vauva-arki vaan vähän väsyttää. (Sydäntä särkee, jos neuvoni voisi olla avuksi, mutta itsepäisyys estää avun vastaanottamisen.)

    Aloitin rautakuurin 100mg päivässä lääkärin määräämää valmistetta ja vointini romahti entisestään. Rautamäärä oli kerralla aivan liikaa elimistölleni. Suolistoni meni rikki, en pystynyt suoriutumaan töistäni, enkä pysynyt enää kuuden jälkeen illalla hereillä. Nukahtelin päivälläkin. Pään ympärillä oli kuin kiristävä vanne, jota särki kokoajan. Jouduin jättämään rakkaan teatteriharrastukseni, sekä lopettamaan päivätyöni ja ottamaan sen vuoksi lapsenikin pois päiväkodista. Juuri ja juuri jaksoin kuskata hänet esikouluun. Kokeilin lääkärin määräämät rautavalmisteet läpi ja uupumusoireet vain pahenivat. Lähes 100 euroa meni kankkulan kaivoon. Lääkärikokemuksissani ei ole kehumista ja tämä näyttää olevan julkisella puolella yleinen kokemus. Yleislääkäreillä ei ole mitään asiantuntemusta rauta-asioista. Lähete naistenklinikalle tuli bumerangina takaisin.

    Pidin tauon ja aloitin uudestaan luontaistuotekaupan imeskeltävällä 25mg rautafumaraattivalmisteella. Aluksi pidin raudattomia välipäiviä. Nyt syön 2-3 imeskelytablettia joka toinen päivä, joka toinen päivä 100mg Retaferiä. Luin artikkelin, jossa kerrottiin raudan hepsidiinivaikutuksesta, eli ettei rautaa ole välttämättä järkeä syödä joka päivä isoa annosta. Iso annos kun vaikuttaa vielä seuraavana aamunakin tuohon rautahormoniin, joka sulkee elimistön ”rautaportit”. Nykyistä itse säätämääni annostusta IBS-vatsani kestää. Aluksi toivoin ärtyneen suoleni vuoksi infuusiota (rautatiputusta), mutta nyt olen onnellinen, etten antanut maksalleni sellaista shokkia.

    Kunpa olisin tiennyt…

    Sukukypsässä iässä olevat naiset menettävät joka kuukausi verta, ja moni heistä runsaastikin verta runsaiden kuukautisten myötä. Monilla kuukautisista tulee paheneva kierre, niin kuin minullekin kävi. Synnytykset pahentavat raudanhukkaa rytäkällä. Lisäverta annetaan lähinnä heille, joilla hemoglobiini on todella alhainen. Raudanpuute siirtyy usein synnyttävältä äidiltä lapselle, koska vauva ei ole saanut tarpeeksi rautaa varastoihinsa kohdussa. Imetys yleensä pahentaa tilannetta äidin arvojen osalta. Verenluovutukset tipauttavat ferritiiniä luonnollisesti entisestään. Ruotsissa verenluovuttajilta mitataan aina ferritiiniarvo, Suomessa ei. Nuoret naiset taitavat myös olla innokkaimpia verenluovuttajia. Suurin osa raudanpuutteesta kärsivistä on autuaan tietämättömiä tästä kaikesta…

    Ihmisellä on olemassa itselleen luontainen hemoglobiiniarvo. Itselläni esimerkiksi hemoglobiini oli lapsena yleensä 143-144. (Löysin lääkärimerkinnöistä vajaat parikymmentä hemoglobiinimittausta.) Kun jalkani murtui 11-vuotiaana eikä sairaalaruoka maistunut vaan laihduin roimasti seitsemässä viikossa, hemoglobiiniarvoni tipahti alle 115, mutta nousi nopeasti normaaliksi. 36-vuotiaana hemoglobiinini oli tippunut 122:een, mutta sitä pidettiin yhä normaalina. Kun aloitin raudan syönnin, se näkyi luonnollisesti ensimmäisenä Hb-arvossa, joka nousi tuolle minulle luontaiselle tasolle yli 140. Vasta sitten rautavarastot alkoivat täyttyä.

    Kuva: Pixabay

    Tieteellisissä konteksteissa todetaan, että naisten raudan ja hb:n viitearvot on otettu naisilta, joista suurin osa on mahdollisesti raudanpuutteisia. Viitearvot ovat aina tietyn maantieteellisen alueen keskiarvoja, eikä niiden perusteella siis voi sanoa, mikä on oikeasti yksilön optimaalinen veriarvo. Kannattaakin verrata omaa rauta-arvoaan aina miesten arvoihin. Naisten raudantarvehan on tunnustetusti suurempi kuin miesten (ravintosuositukset). 100 on hyvä tavoite naisen ferritiiniarvossa. 50 alkaa olla alaraja, etenkin jos on keliakiaa tai muita imeytymishäiriöitä. Miesten viitearvojen maksimi on siis lähteestä riippuen jopa 370 µg/l ja naistenkin voi olla lähempänä 300.

    (Pohjoismaissa esiintyy myös yllättävän yleistä perinnöllistä geenimutaatiota / sairautta nimeltä hemokromatoosi, jolloin rautaa voi imeytyä vaarallisen paljon. Siksi rautaa ei saa koskaan syödä omin päin, ilman arvojen mittausta ja lääkärin seurantaa. Joillain hemokromatoosi-potilailla voi kuitenkin olla myös raudanpuuteoireita, ja se tekeekin aiheesta hieman monimutkaisemman…)

    Oireisiin tottuu

    Olen saattanut kärsiä raudanpuutteesta jo lapsesta asti. Kirurgi sanoi reisiluuni murruttua katkipoikki (polkupyörän törmätessä), että minulla on ”linnun luut”. Olin juonut runsaasti kevytmaitoa koko lapsuuteni. Maito haittaa raudan imeytymistä. 25-vuotiaana Itävallassa ferritiiniarvoni oli 34, muulloin sitä ei ole koskaan mitattu. Nuorena muistan koulunkäynnin todella väsyttävänä. Yleensä en jaksanut keskittyä mihinkään kunnolla. Yläasteella nukuin joillain tunneilla. Kuukautiseni alkoivat myöhään, eivätkä ne muistaakseni aluksi olleet kovin runsaat.

    Vuonna 1998 minulla todettiin IBS ja myöhemmin muita väsymystä selittäviä tekijöitä. 2014 tajusin olevani synnynnäisesti erityisherkkä. Mutta sekään ei vielä selittänyt kaikkea. Eikä ole hyväksi tyytyä johonkin loppuelämän sanelemaan diagnoosiin, oli se sitten oma tai ulkopuolisen langettama. Valitettavasti raudanpuutteinen ihminen (varsinkin jos on pienten lasten vanhempi) tottuu oireisiinsa, ja koska niin usein niihin tyrkytetään mm. särky- ja mielialalääkkeitä, ei hän enää ota niitä itsekään tosissaan.

    Niinpä minäkin olin tottunut alituiseen terveyteni romahteluun, infektioherkkyyteen eli surkeaan vastustuskykyyn, vireystilan heittelyyn ja ajoittaiseen syväänkin uupumukseen, suolisto-ongelmiin, raajojen puutumiseen, lihaskipuihin ja vaikeaan palautumiseen liikunnasta, kynsien ja hiusten vaurioihin ja heikkouteen, jatkuvaan asioiden unohteluun, hengästymiseen ym. hapen puutteeseen, jne jne jne etten kuvitellut koskaan löytävänikään niihin fyysistä syytä. Alitajuisesti kai kuvittelin olevani liian herkkä tai saamaton. Kannoin mukanani huonoa omaatuntoa jaksamattomuudestani.

    Tavoitteena terve epiteelikudos

    Raudanpuutteesta lukiessani opin sen, että raudanpuutteisen suoliston epiteeli (pintakudos) voi olla kehittynyt väärin. Samoin muut epiteelikudokset: minulla monien monien toisten naisten tavoin lisäraudan saanti korjasi ylisuuret kuukautiset (noin 4-5 kertaiset normaaliin verrattuna) välittömästi rautalisän aloitettuani erittäin niukoiksi! Täten olen todella toiveikas sen suhteen, että suolistonikin alkaa pian rauhoittua ja ohutsuolen entsyymitoiminta elpyä. Se saattaa vaatia parin vuoden raudan syöntiä, jotta rauta ehtii imeytyä ja sisäelinten toiminta tervehtyä.

    Rauta ei tietenkään ole mikään ihmelääke, vaan ruokavalioon ja elämäntapoihin on muutenkin kiinnitettävä huomiota. Alkuperäistä raudanpuutteen syytä ei useinkaan löydetä, mutta sitä on silti tärkeää etsiä, muuten rauta valuu hukkaan. Tärkkelysmalabsorptioni ei vielä ole korjaantunut. Vatsani kestää elämää kuitenkin jo paljon paremmin kuin ennen – sen huomaan siitä, ettei joka iltapäivä väsytä, kestän jonkin verran kahvia, en sairastu jatkuvasti, eikä vatsani ärähdä joka asiasta niin voimakkaasti. Enkä ole puolikuollut heti normaalista poikkeavien ponnistusten jälkeen. 3kk seurannassa ferritiiniarvoni oli vasta 19, mutta sen jälkeen en ole joutunut pitämään taukoja lisäraudasta. Seuraavan kerran mittailen arvoja elokuussa.

    On sanoinkuvaamattoman ihana tunne, kun jaksaa joka viikko enemmän ja enemmän! Vaikka rautavarastojeni täyttymisessä voi mennä vuosi tai kaksikin ja välillä tulee takapakkia, niin se on sen arvoista! Kykenen nauttimaan elämästäni kokoajan enemmän ja enemmän! Kiitos sinulle, joka jaoit tärkeää tietoa internetissä. <3

  • Hyvää tekijöiden päivää!

    Tänään vietetään valtakunnallista yrittäjän päivää. Parhaat yritykset ovat mielestäni saaneet syntynsä siitä, kun ihmisillä on ollut palava into TEHDÄ aivan omanlaisiaan asioita aivan omalla tavallaan. Lopulta he ovat ajautuneet yrittäjiksi. Itsekin aloin yrittäjäksi, koska haluan tehdä juuri sellaisia asioita kuin tahdon, itse, sillä rytmillä kuin osaan. Haluan myös haastaa itseäni tasaisin väliajoin.

    Minut pyydettiin täksi päiväksi Erityisammattiopisto Spesian oppilaiden yritystapahtumaan pitämään noin 15 minuutin mittainen yritysesittely. Kun vajaa vuosi sitten ryhdyin yrittäjäksi, en arvannut kuinka mielelläni olisin erilaisten oppilaitosten kanssa tekemisissä. Halusin vain eroon kaikesta kouluympäristöihin liittyvästä. Pian kuitenkin hain kontakteja ammattiopistoihin. Aluksi kysymys oli puhtaasti kustannussyistä, nyt jo halusta jakaa omaa kokemusta, mahdollistaa opiskelijoitakin palkitsevaa yhteistyötä ja hyödyntää tietotaitoa puolin ja toisin. Tälläkin hetkellä minulla on harkinnassa uusi mahdollinen oppilaitosyhteistyötiedustelu tulevan biokaasuautoiluprojektini tiimoilta.

    Vaikka Spesia on erityiskoulu, jonka oppilaille pieni, vähän erilaisemmista lähtökohdista perustettu starttirahayritykseni sopii aivan hyvin esimerkkitapaukseksi, niin minua jännitti niin paljon mennä puhumaan, etten valmistellut puheenvuoroani yhtään. Kerroin vain kuka olen, mitä teen ja miksi. Luotin siihen, että oikeat sanat tulisivat ja oppilaat arvostaisivat aitoa ihmistä omana persoonanaan. Toki olisin voinut edes hieman valmistautua, niin puheeni olisi virrannut hieman loogisemmassa järjestyksessä. Nuoret tuntuivat kuitenkin olevan ihan fine juttujeni kanssa. Pelkäsin huutelua, häiritsemistä ym ”typerää teinimeininkiä”, vaikka tiedän, että oma, erilainen tapani lähestyä asioita vetoaa yleensä juuri nuoriin tai ikinuoriin. En uskaltanut edes ajatella koko tilaisuutta ennen kuin se oli edessäni.

    Kerroin, millainen asenteeni yrittäjyyttä kohtaan on, miten mahtavia ihmisiä olen löytänyt yksinkertaisesti avaamalla suuni oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kuuntelemalla intuitiotani ja tekemällä asioita, joita päähäni on pälkähtänyt, kuten esimerkiksi äänikirja, jollaista en ollut koskaan ennen tehnyt, mutta josta tuli ensikokeilulla aivan passeli kokonaisuus, josta innostui tosi moni ihminen ja joka poiki aivan mahtavia uusia ideoita ja kontakteja. Kaikki lähti ideasta, jonka vaan päätin TOTEUTTAA eli tehdä.

    Olisin halunnut puhua nuorille enemmän erityisherkkyydestäni. Heidän kaikkien varmasti liian tarkkaan tuntemasta olosta, ettei kuulu joukkoon tai taivu yhteiskunnan määrittelemiin normeihin ja lokeroihin. Jatkuvista vaikeuksista, joita kohtasin opiskeluaikoinani. Vapaudesta ja vastuusta, jota yrittäjänä on vaikeaa kantaa. Rohkeudesta, jonka lunastin vuosia sitten tekemällä suuria muutoksia elämässäni, joita monet eivät ymmärtäneet, mutta jonka avulla olen nyt saanut alulle sellaisia juttuja, joista en joskus ollut uskaltanut edes unelmoida. Aika oli kuitenkin liian lyhyt ja mieleni liian herkillä, kun pelkkä vilkaisu pariin pyörätuolilla liikkuvaann opiskelijaan ja muistot omasta opiskeluaikojen kompuroinnistani saivat jo palan kurkkuun ja silmät kostumaan. – Ja samalla muistamaan, kuinka rajoitteet ovat vain omassa päässä. (Lihavoidun linkin takana rutkasti todisteita siitä!)

    Yritykseni on nyt siinä kohtaa taivaltaan, että minun on etsittävä osa-aikatyö, jotta voin kustantaa tulevat projektini. En kuitenkaan aio heittää pyyhettä kehään, se ei enää tunnu ollenkaan mahdolliselta vaihtoehdolta. Tulen kertomaan lisää uusista tuulista lähiaikoina.

    Epäonnistumista ei ole, on vain asioita, joista oppia. Hyvää yrittäjän päivää sinulle, joka yrität, vaikkei aina tunnu siltä, että siinä olisi mitään järkeä. Samoin sinulle, joka opiskelet, vaikka et millään meinaa oppia, tai pysyä yhteiskunnan opintovaatimuksissa. Sekä sinulle, joka kuljet omaa tietäsi, vaikka ympäristö ei ollenkaan tunnu ymmärtävän sinua. Niin myös sinulle, joka teet asioita, vaikka et osaa vielä selittää muille, miksi. Ja eritoten sinulle, jolla on upeita ideoita, ja mietit, uskaltaisitko avata suusi. Älä pelkää: minunkin päähänpistoilleni on aluksi naurettu, minunkin on ollut näennäisesti lähes mahdotonta onnistua. Olen silti jatkanut yrittämistä. Ja saanut valtavasti itsevarmuutta ja oppinut uusia asioita. Elämäni on alkanut tuntua Elämältä. Nyt suhtaudun itseeni (yhdessä) TEKIJÄNÄ, en (yksin)yrittäjänä. Kaikki on mahdollista, vain taivas on rajana! Yhteisöllisyys, luottamus ja rohkeus ovat avain kaikkeen.

    Tänään palkitsen itseni illalla menemällä yrittäjille järjestettyyn elokuvailtaan katsomaan Mielensäpahoittajan. Tee sinäkin jotain palkitaksesi itsesi. Taputa itseäsi olalle ja sano: ”Hienosti yritetty!”

    Arkeani kuvaava huoneentaulu, jonka tein viime helmikuun Itserakkauspäivänä 14.2.2018 kulttuurikeskus Loukossa Helsingissä.

  • Elämäni kesä on vasta alkamassa

    Kesä 2018 alkaa olla siinä pisteessä, että minunkin on palattava takaisin niin kutsuttuun arkeen. Tämän kesän tulen varmasti muistamaan kauan! Sää helli ja syleili loputtomiin… Keho nautti auringon lämmöstä, valosta ja samettisista luonnonvesistä! Yhtäkkiä näin ympärilläni hurjat määrät kauneutta, jota en ollut ennen pystynyt näkemään. Minua autettiin ja ohjattiin näkemään. Kohtasin hymyjä ja auttavia käsiä, riemua ja rakkautta. Yhtäkkiä Suomi alkoi näyttää paikalta, jossa voisi ehkä osan vuodesta asuakin.

    Yhteys ihmisiin nousi aivan uudelle tasolle. Tein rohkeasti rohkeita asioita. Toteutin hetken intuitioita, jotka aukoivat eteeni aivan uusia, hienoja polkuja. Pysyin päätöksissäni ja vein projekteja loppuun. Uskalsin myös kyseenalaistaa päätöksiäni, ja etenkin pelkojani, ennakkoluulojani. Annoin itselleni luvan tehdä pelottavalta tuntuneita, uusia asioita. Tapasin aivan huikeita ihmisiä, jotka lähtivät mukaan toteuttamaan ideoitani ja joille olen ikuisesti kiitollinen.

    Rohkeus olla Minä. Rohkeus kohdata. Rohkeus epäonnistua. – Sellaiset jäi päällimmäisenä mieleen eilisestä tanssimeditaatiosta. Tänään lisäisin: Rohkeus onnistua.

    Minulla on tunne, että olen elämäni keväässä, kauniin kukan nuppu. Ja minulla on yhtäkkiä käsissäni paksu nippu matkalippuja, joista valita. Millaisia värejä haluan ilmentää? Millaisia säveliä pakata laukkuuni? Voinko valita määränpäistä jokaisen? Tavallaan voin. Kaikki on mahdollista. Me saamme mitä todella haluamme. Ja mitä rakastamme. Ja mistä luovumme. Näin minulle on viisaat opettaneet. Näin haluan oppia.

    Kesästä 2018 otan mukaani sydämen lämmön, lempeyden, rauhan, kyvyn nähdä kauneutta, lapsenmielisyyden, naisellisen seksuaalisuuden, ja sen tunteen, että jokainen päivä on lahjaa, juhlaa ja täynnä ihmeitä!

    Kiitos Sinulle, rakas ystävä, Sinulle, Rakastaja, sekä Maailmankaikkeudelle elämäni kauneimmasta kesästä Suomessa, niin henkisesti kuin fyysisesti ja esteettisestikin. Olkoon seuraava kesä vieläkin kauniimpi!

    Tehkäämme myös kaikkemme, ettei ilmastonmuutos pilaa sitä ja seuraavia kesiä – yhdessä saamme muutoksen aikaan! Välinpitämättömyyden ja voimattomuuden aikakausi on ohi!

    KIITOS, KIITOS, KIITOS! <3

    “Tämän kaiken peilille lauloin
    Aion laulaa vastakin
    Laulan päivän paremman
    Kaikkein parhaimmastakin”
    (Jarkko Martikainen: Voiko aika olla ystävä?)

     

    Kuvat: Pixabay

  • Enemmän eläväksi luonnollisen hyvinvoinnin festareilla

    Hyppäsin heinäkuun alussa tuntemattomaan ja lähdin talkoolaiseksi itselle oudoille festareille, tuntemattomien ihmisten joukkoon. Entinen kämppis oli puhunut tapahtumasta niin kauniisti edellisvuonna, että halusin nähdä sen omin silmin.

    Olen tehnyt aikoinani paljon vapaaehtois- ja palkkatöitä eri festareilla ja tapahtumissa, joten minusta oli itsestään selvää, etten ostaisi lippua vaan menisin mukaan talkoisiin. Suurin syyni lähteä oli saada uusia saman henkisiä ystäviä, ja kokea sisintä tyydyttäviä keskusteluja ja kohtaamisia. Kuvittelin, ettei festareilla olisi juuri ketään ennestään tuttuja, mutta löytyihän heitäkin muutamia joka päivä.

    Olin toistamiseen ostanut myös osakkuuden itselleni ja lapselleni Borderland-”burnerfestareille” Tanskaan, mutta viime tipassa taas peruin menoni ja myin lippuni, sen verran raskaalta reissu alkoi erityisherkän mieleni syövereissä tuntua. Kahdet pitkät talkoot kesässä matkoineen tuntuivat liialta, ja tein varmaan taas ihan oikean ratkaisun. Haluan kyllä jonain kesänä ehdottomasti kokea Borderlandinkin, kunhan on oikea aika ja olen tarpeeksi valmis. Ehkä kolmas kerta toden sanoo..

    Natural High Healing Festival (erään tiiminvetäjän suomentamana ”luonnollisen korkean värähtelyn paranemisen festari”) on vuonna 2013 synnytetty täysin päihteetön hyvinvointifestivaalitapahtuma Uudenkaupungin Narvilinnassa, Nopperlan upealla tilalla luonnon keskellä. Paikka on aivan huikea tuollaisten juhlien järjestämiseen, mutta toki puoliammatillisen järjestäjätiimin näkökulmasta myös varmasti melko haasteellinen. Tilan eläimet tuntuivat olevan tottuneita monenlaisiin vierailijoihin, ja vanhat, arvokkaat rakennukset kuin luotuja muunnettavaksi erilaisiksi romanttisiksi joogasaleiksi, pyhätöiksi ja unelmien kahviloiksi.

    Minulle oli tärkeä ja hyvää oloa tuottava kokemus olla mukana big teamissa – sisäpiirissä, joka yhdessä loi festarit, pääosin talkoovoimin. Olen taas jonkin aikaa kaivannut elämääni samanhenkistä yhteisöä ja nyt sain hetken olla osa sellaista. Itse aloitin hommani lähettitiimissä tiistaina, jolloin hain Helsingistä festarilogolla painettuja tuotteita myyntiin puotiin ja toisesta painotalosta ohjelmalehtisiä. Illalla kokoonnuin syömään yhdessä muiden kanssa ja keskiviikkona rakensimme ja koristelimme paikkoja. Sainkin alkaa saman tien myös lähetin hommiin. Hain artisteja bussi- ja lentoasemalta, ja ravasin kaupoissa ostoksilla.

    Pois mukavuusalueelta ja eroon ennakkoluuloista

    Minulla oli erilaisia tiedostamattomia ennakkoluuloja tämänkaltaisia ”hippifestareita” ja niille osallistuvia ihmisiä (eli itseänikin) kohtaan, jotka pulpahtelivat pintaan ja joihin tietoisesti kiinnitin huomiota. Päätin heittää niistä mahdollisimman monta romukoppaan ja keskittyä ennemminkin siihen, mitä erilaiset tilanteet, ihmiset ja tapahtumat minussa herättävät – millaisia energioita ihmisistä välittyy ja mitä tunteita ja reaktioita ne minussa saavat aikaan. Ja hyväksyä kaikki tunteet. Vain siten tiedän, mikä on minua varten ja mikä ei. Sain hämmästyä, kuinka nopeasti intuitioni alkoi toimia, kun se sai tilaa turhilta ennakkoluuloilta!

    Ennakkoluuloja ruokkii oma stressi ja väsymys, joiden kanssa festareille tulin. Työt, rahastressi, liika sosiaalisuus, synttärimässäily ja yh-arki huohottivat niskassa ja vatsassa, kun lähdin matkaan. Tunteet olivat pinnassa, ja alun (täysin itse kehitetty) ulkopuolisuuden tunne ruokki ennakkoluuloja kehittelevää egoa ja yritti rakentaa muuria ihmisten ja minun väliin. Onneksi sen hiljentämisessä ei mennyt kovin kauaa.

    Olen myös joskus kritisoinut aika lujaa ns. ”täysii-ajattelua” ja kaiken äärimmäistä biohakkerointia. Vaikka noiden aatteiden tai brändien (jotka olen varmaan käsittänyt ihan eri tavalla kuin niiden kehittäjät itse) edustajiakin oli paikalla, nämä festarit olivat minulle juuri sellainen kokemus, jossa rakastamani paradoksit näyttivät totuudellisuutensa: vähemmän on enemmän, hidastamalla saa aikaan täydellisempää, ristiriitojen keskeltä löytyy oma sisäinen harmonia. ”Pysähdy. Hyväksy. Päästä irti. Hengitä iloa.” Se riittää, ei ole mitään tarvetta saada itsestä joka hetki kaikkea irti. Ja kun ei yritä vaan vain ON, alkaakin ihan itsestään elää täydemmin. Toki kokemukseeni vaikutti oman tiimini teamleaderin kylmän rauhallinen suhtautuminen kiireisiin ja rento ja kannustava työporukkani. Kiitos heille <3

    Ainoa, mikä festareissa jäi vähän mietityttämään oli ohjelman ruotsinlaiva-buffetmaisuus. Yritetäänkö ahnehtia liikaa tarjoamalla kaikille kaikkea??? (Kuulin eri tahoilta, että ohjelma on aiemmin ollut hieman fokusoituneempi.) Mutta nyt ennakkoluuloihini:

    Ennakkoluulo nr. yksi: ”Festareille tulee varmaan pääosin rikasta, pinnallista hipsterijengiä.”

    • Porukka oli ensinäkemältä yllättävän tavallisen ja osa kuitenkin myös todella luonnonläheisen näköistä. Ihmisiä oli joka lähtöön ja aika pian ulkoisiin juttuihin ei enää samalla tavoin kiinnostanut kiinnittää huomiota. Tai siis kiinnitti kyllä, mutta eri tavoin: hyvin nopeasti kaikki ihmiset alkoivat näyttää kauniilta. Se tuntui melkein taianomaiselta, olihan ihmisiä kuitenkin tuhansia!

    Ennakkoluulo nr. kaksi: ”Festareilla saan lomaa arjesta ja osallistua mielenkiintoisiin syvällisiin työpajoihin, kuten Häpeä-työpaja.”

    • Meitä talkoolaisia kehotettiin välttämästä sellaisiin työpajoihin osallistumista, jotka voivat laittaa isoja juttuja liikkeelle itsessä. Työpanoksensa on kuitenkin pystyttävä hoitamaan, ja suuri osa on aika herkkiä tai ainakin herkillä niin intensiivisen viikon aikana. En myöskään todellakaan saanut nukuttua niin hyvin kuin luulin. Toinen toiveajatukseni liittyi ”lomaan”, jota kuvittelin saavani… no, enhän mä osaa olla pyrkimättä täydellisyyteen, ja kun hommat perustuu vapaaehtoisuuteen, niin kyllähän niitä silloin riittää. Sain toki lomaa yh-äitiydestä, työstäni ja monesta muusta asiasta, mutta juhlien jälkeen tuntui, että olisi tarvinnut vielä viikon lisää lomaa. 😀

    Ennakkoluulo nr. kolme syntyi vasta kun tulin: ”Apua, mihin hittoon mä oon tullu? Mitä tää jengi oikein on, miks ne näyttää tolta, ja en kai mä oikeesti voi tulla näitten kanssa viikkoa toimeen?” Tämä ahdistava asenne ei onneksi kauaa minussa viipynyt, sillä pian huomasin, miten ihania ihmiset ovat, miten mahtava ilmapiiri tiimin kesken oli ja miten voimauttavia hetkiä saimme kokea yhdessä. Ulkoiset asiat menettivät merkityksensä.

    Loput ennakkoluuloni liittyivät varmasti itseeni, omiin rajoihini, niin hyvässä kuin pahassa. Pelkäsin ahdistuvani, pelkäsin, etten koe yhteyttä, pelkäsin sitä ja tätä ja tuota. Ihmeekseni huomasinkin antavani toistuvasti tuntemattomalle mahdollisuuden, seurailevani uteliaana pääteltan nurkassa, uskaltaisinko osallistua, tanssivani muiden mukana, koskettelevani ventovieraita hoitavalla tavalla ja antavani koskettaa itseäni, kuunnellen joka hetki omia ja toisen rajoja, kunnioittaen niitä, nöyränä ja kiitollisena. Naureskelin puolivälissä viikonloppua, että ”sunnuntaina varmaan näette mun juoksevan alasti tuolla pellossa, kun olen päässyt ihan irti”. Niin ei nyt tällä kertaa kyllä käynyt, ehkä ensi vuonna sitten! 😀

    Joku sanoi, ettei näillä festareilla ollut töissä ollenkaan nirppanokkia tai muita sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on nihkeää tehdä töitä. Uskon, että kun luodaan tila, jossa on mahdollisuus antaa itsestään parastaan, vapaaehtoisesti ja rakkaudella, on mahdotonta päästää omaa nirppanokkapuoltaan esille. Tai jos hetkittäin päästääkin, yllättääkin vastaukseksi saatu myötätunto ja rakkaus niin, että nirppis itsessä rauhoittuu. Oma kokemukseni oli, että olin pitkästä aikaa töissä tiimissä, jossa kaikki olivat aikuisia isolla aalla, käyttäytyivät kohteliaasti, hoitivat hommansa ja kantoivat vastuunsa, tai ilmoittivat suoraan, etteivät kykenisi, sekä tarvittaessa auttoivat muitakin kantamaan. En tietenkään voi yleistää, mutta omassa pienessä tiimissäni tämä toteutui.

    Ikivanhaa viisautta läsnäolosta

    Viikon ajan saimme olla enemmän oma itsemme, jos vaan annoimme itsellemme siihen mahdollisuuden. Kaikkia talkoolaisia ja varmaan suurinta osaa vieraistakin oli niin helppo lähestyä, ja sielu tanssi saadessaan nähdä niin paljon aitoutta. Alussa mieli yritti kiinnittää huomioni kaikkeen epäaitoon, mitä nyt totta kai ihmisten keskuudesta aina löytyy, mutta pikku hiljaa aloin avautua ja nauttia.

    En tiedä millainen kokemukseni olisi ollut, jos olisin ollut kokoajan sisällä festarikuplassa, enkä olisi ajellut ulkomaailman ja tapahtuman väliä, sompaillen monta tuntia Turussa ja Raisiossa aivan erilaisessa maailmassa. Luulen kuitenkin, että loistin jotain jännää NHH-valoa, sillä joka ikinen asiakaspalvelija, jonka kohtasin, oli minulle äärimmäisen kohtelias ja ystävällinen. Jopa pankkivirkailija, joka pienessä OP:ssa joutui seisottamaan ihmisiä jonossa, tulostelemaan ja kopioimaan lukuisia papereita ja laskemaan minulle pitkin hampain pikkurahoja, jotka olisi pitänyt tilata ennakkoon, vastasi hymyyni ja pehmeni silmissä.

    Jo ensimmäisenä ja toisena päivänä huomasin, kuinka helppoa festareilla oli olla. Noin 200 talkoolaisen porukka alkoi tuntua suurelta perheeltä, jossa kukaan ei ainakaan minun kuulleni (jos ei itseäni lasketa, soosoo minä) VERTAILLUT tai HYPETTÄNYT jotakuta henkilöä yli muiden. Tajusin, miten tärkeää on, että ihmiset kokevat olevansa tasavertaisia, eikä parempiin suorituksiin yllytetä minkäänlaisilla kilpailuasetelmilla. Jokainen on tärkeä. Kuppikuntia ei ollut ainakaan ensikertalaisen silmiin näkyvissä, vain ennalta sovitut tiimit, kuten lähettitiimini. Oli todella hyväksytty olo, ihmiset hymyilivät ja kohtasivat. Se on aika outo kokemus Suomen maassa. Samalla, jos ei halunnut kohdata, oli aivan hyväksyttyä vetäytyä ja olla yksin. Ei ollut mitään selitettävää.

    Yksi jännimmistä ja epätodellisimmista oli hetki, kun torstaina aamulla olin poistunut parin sadan ihmisen uneliaasta talkookuplasta ja iltapäivällä kurvatessani takaisin, olinkin keskellä tuhansien ihmisten festaria. En tiedä, tuntuuko alueen transformaatio vanhoista konkareista enää yhtään niin hurjalta.

    Päihteettömyys oli asia, jota epäilin aluksi suuresti. Yllätyksekseni en tavannut ainuttakaan ihmistä, jonka voisin vannoa käyttäneen päihteitä. Vain yksi ihminen käyttäytyi välillä hieman erikoisesti, mikä kuitenkaan tuskin johtui päihteistä. Ihmiset nauttivat elämästä kuin lapset, leikkivät, iloitsivat, nauroivat, itkivät, kokeilivat uusia asioita, koskettivat, kohtasivat ja rakastivat. Selvin päin. Jos teki mieli uimaan, ei kukaan ihmetellyt tai tuijotellut toisen alastomuutta, vaikkei nämä mitkään naturistibileet olleetkaan. Otin mukaani ripsivärin ja ripsikamman, mutta en käyttänyt niitä kertaakaan. Ei kiinnostanut pätkääkään! Olin kaikilla aisteilla ELOSSA!

    Taianomaisia hetkiä

    Mainitsin edellä intuitioni aukeamisen, joka oli yksi suurimmista minua hämmästyttäneistä asioista. Energiakanavani aukesivat. Aloin taas tuntea ja ottaa tosissani sisäistä tietoani ihmisten energioista selvemmin, ja tietää, ketä lähestyä ja kenestä pysyä kaukana. Aloin luottaa sisäiseen tietooni ja yhä paremmin erottaa sen tunteideni värittämistä peloista ja odotuksista.

    Ihmisten energia saattoi olla aivan erilaista, kuin olin ennalta ajatellut, esimerkiksi hurjalta näyttävää sidontaa harjoittava pariskunta Andy Bury ja Saara Rei olivatkin todella ihania tyyppejä, kun tutustuin heihin paluumatkalla Helsinki-Vantaan lentokentälle. Juttelimme ihanan lämpöisissä tunnelmissa mm. maahanmuutosta, politiikasta, ennakkoluuloista, traumoista, energioista, erilaisista seksitapahtumista, Masaru Emotosta, Borderlandista ja kaikesta maan ja taivaan väliltä.

    Fian musiikki sai mussa aikaan hirvittävän ristiriitaisia tunteita: aitouden ja epäaitouden, surun ja leikkisän elämänjanon, ahdistuksen ja menetyksen, lohdun ja lohduttomuuden, itsensä korostamisen ja rakkaudenkaipuun kyyneliä kasautui kurkkuuni. Luulin, että minulla on ikäkriisi, kunnes tajusin, että erityisherkkänä elin taas vähintään yhtä paljon jonkun muun tunteita kuin omiani. Niinpä minun oli pakko lähteä kesken pois, vaikka tytön lauluääni olikin aivan upea.

    Toki olin lähettinä erikoisasemassa, koska sain tutustua lähemmin muutamiin artisteihin ja nähdä heidän toisen puolensa, sen väsyneen, festareita kiertävän yksityisyrittäjän, joka reagoi kuten kuka tahansa tavallinen ihminen. Tai sen sydämensä pohjasta, lapsen lailla nauravan lämpimän hahmon, joka nauttii elämästä ja jännittää tulevia hetkiä, niin kuin jokainen meistä. Eräs artisti tarttui lujasti käteeni ja sanoi ”it will blow your mind!” viitaten tulevaan workshoppiinsa. No, vaikka en halunnutkaan mennä hänen räjäytettäväkseen, koin silti, että näillä festareilla mieleeni, sydämeeni ja kehooni vapautui tilaa, aivan kuin joku olisi räjäyttänyt sieltä jotain ulos kuin hidastetussa filmissä.

    Toinen yllätys minulle oli se, että törmäsin selvästi tiettyyn teemaan ja tiettyihin ihmisiin, missä vain aistini aukaisin. Sain vahvan tunteen siitä, että on tiettyjä asioita, joita elämääni kuuluu, tai joita minun on ainakin tutkittava lisää. Ja ne liittyvät energioihin, näkymättömään maailmaan.

    En ottanut festareilla juuri yhtään valokuvaa, koska jotenkin halusin vain olla niin läsnä kuin mahdollista, ja olin välillä niin uupunut töistä ja pääni ylikierroksilla, että en olisi millään jaksanut ajatella valokuvaamista. Ihania kuvia löytyykin festareiden netti- ja facebook-sivuilta. Mieleeni sen sijaan painui muutama kaunis kuva ja tilanne:

    • Aitauksestaan karannut biisoni kävelemässä rantasaunalle johtavalla tiellä vastaamme.
    • Sadunomainen iltarusko ja sateenkaari, jonka toinen pää osoitti festareille ja toinen yöpaikkani isäntäperheen kattoon. (Kamera ei tallentanut kuin varjon siitä, miltä se todella näytti)
    • Kun heräsin syntymäpäiväni aamuyöstä minuutilleen siihen aikaan, kun olen syntynyt.
    • Neru Teamin Morning activity, jossa mm. käytettiin paljon aikaa katsomalla ja kohtaamalla toisiamme ja maailmaa omien jalkojen välistä pää ylösalaisin.
    • Tuntemattoman nuoren naisen kuvankauniit, kivun ja ilon kyyneliä valuvat silmät tantra-workshopissa, jossa hoidimme toistemme sydänchakroja.
    • Uuden ihastuksen hymy, hypnoottinen katse ja huumaavan lempeä kosketus.
    • Tuntematon nainen kuin taikaiskusta muuten tyhjenneen rantasaunan lauteilla, joka lausui ”Joku ajattelee sua juuri nyt lämmöllä.”
    • Pulahdukset raikkaisiin vesiin
    • Ihanat ea-enkelit ja voimauttajat, jotka auttoivat mua moneen otteeseen pitämään pääni kasassa juostuani pää kolmantena jalkana asioilla.

    Takaisin arkeen

    Oli aikamoinen shokki palata takaisin arkeen, tuntui kuin olisi tullut pitkältä etelänmatkalta: kadulla ihmiset ei enää moikanneet, eivät kysyneet mitä kuuluu, katsoneet syvälle silmiin, saati laskeneet kättä olalleni. Sain taas työntää tunteeni sivuun, miettiä ketä tapaisin ja milloin, miten sen organisoisin, mitä ruokaa tekisin lapselleni, sulkeutua yksiööni ja yrittää selvittää pääni yksin. Vaikeinta oli olla läsnä superenergiselle lapselle, joka ei automaattisesti kunnioita rajojani, vaan testaa niitä loputtomiin. Melkein romahdin, kun en osannutkaan arjessa rauhoittaa itseäni… Onneksi on näkymätön verkosto, joka auttaa.

    Ahdistuin myös kovasti, kun erehdyin juttelemaan kokemuksistani pintapuolisesti liian ehdottoman toisen ääripään (“perinteiseen” kristinuskoon voimakkaasti heränneen) ihmisen kanssa, jolle tämä kaikki on taikauskoista new age -hörhöilyä, ja menin vielä huonosti nukutun yön jälkeen lukemaan netistä tietämättömien ihmisten kirjoittamia pelonsävyttämiä keskusteluja erinäisistä minua kiinnostaneista aiheista.

    Nyt jo on siis kova ikävä takaisin festareille, vaikken sieltä lähtiessä ollut ollenkaan varma haluanko tulla uudestaan. Tekisi ensi vuonna mieli mennä paikalle asiakkaan roolissa, mutta toisaalta silloin jäisin paitsi niin monesta ihanasta jutusta ja ennen kaikkea yhteisöllisen hyväntekemisen kokemuksesta.

    Mitä haluaisin kantaa mukanani siitä, mitä festareilta sain:

    • Uteliaan katseen, leuka rentona, suu hieman raollaan, silmät auki maailmalle.
    • Lapsenmielisen innokkuuden leikkiä ja kokea uutta ja ihmeellistä, katsoa maailmaa hassuista perspektiiveistä
    • Rakkaudellisen tavan kohdata ihminen aidosti, ilman odotuksia. Nähdä taas kauneus jokaisessa. Olla täysin läsnä ja auki. (Se on kyllä huomattavasti helpompaa, kun kukaan ei vaadi mitään, kuten oma lapsi… ja voi milloin tahansa vetäytyä omaan kuoreensa tai luontoon maadoittumaan)
    • Tunteen siitä, että on yhtä – veden, luonnon, ihmisten, rakkauden energian, ELÄMÄN kanssa.
    • Kyvyn nähdä ja kokea synkroniaa, ”ihmeitä”, yhteensattumia. Luottamuksen siihen, että kaikki tapahtuu juuri silloin kun on tarkoitus. Sekä kyvyn manifestoida eteeni se, minkä haluan (kadonnut tuttava, kadonneet tavarat, kadonnut luottamus elämään).
    • Taidon syvähengittää tilaa sydämeeni ja mihin tahansa muualle.
    • Kyvyn jakaa hyviä viboja kanssaihmisilleni.

    Me kaikki osaamme tuon kaiken jo, katsokaa vaikka pientä alle vuoden ikäistä vauvaa! Ihanaa taianomaista kesää teille jokaiselle! Ja KIITOS jokaiselle, joka oli osa ikimuistoisinta festaria, jolla olen koskaan ollut! <3 <3 <3

  • Lomatekemistä: Visit Lake Tuusula – vieraile Tuusulanjärvellä

     

    Olemme nyt reilun vuoden ajan asuneet kohta kuusi vuotta täyttävän poikani Leevin kanssa Järvenpäässä luonnonkauniissa ja ihanan eläväisessä, mutta silti rauhallisessa kulttuuriympäristössä nauttien alueen erityispalveluista.

    Tänä keväänä Tuusulanjärven Matkailu ry ilahdutti meitä järjestämällä järven ympäri ajelevan hop on hop off -bussin, joka kiertää järveä tiistaista sunnuntaihin 15.5. – 31.8.2018 pois lukien juhannuksen päivät 22.-24.6. Bussikyydillä voit vierailla eri kulttuuri- ja luontokohteissa, ja lähes kaikissa alueen museoissa. Päivälippu maksaa 5 euroa, ja museokortilla kyyti on ilmaista! Bussi kulkee neljä kertaa päivässä ja keskipäivällä on ruokatauko. Visit Tuusulanjärvi -sivustolla on kuusi valmista teemareittiä, joista kunkin ehtii kiertää yhden päivän aikana. Tässä linkki aikatauluihin ja teemareitteihin.

    Meitä ilahdutti tietenkin se, että museokortilla pääsisimme hyppäämään ilmaiseksi bussiin ja säästämme samalla luontoa jättämällä auton kotiin, kun muutenkin mielellämme vierailemme lähiseudun nähtävyyksissä. Lottamuseo on ollut jo pitkään suosikkimme, ja viimeksi kävimme testaamassa Lemmenlaakson frisbeeradan (viimeksi mainittuun ei valitettavasti pääse Visit Lake Tuusula -bussilla). Seuraavaksi suuntaamme varmaankin Villa Cooperiin.

    Seudun taiteilijakodit ovat arkkitehtuuriltaan kiinnostavia ja suurimmassa osassa kohteita on ajateltu lapsivieraita. Seuraavassa esittelen kaksi reissuamme, jotka teimme erillisinä päivinä:

    Ilmatorjuntamuseo

    Ensimmäisenä kesäsunnuntaina hyppäsimme bussin kyytiin Scandic-hotellin pääovelta, joka on aivan Järvenpään rautatieaseman vieressä. Leevi tahtoi vierailla ilmatorjuntamuseossa, joten suuntasimme sinne. Bussimatka sinne kesti yli 40 minuuttia, mutta oli todella mielenkiintoinen. Autoa ohjasi vanhempi herra, jolla oli selvästi vankka kokemus Tuusulanjärven kohteista. Hän ajoi mukavan hitaasti ja kertoili yllättäviäkin anekdootteja matkan varren rakennuksista ja kulttuuripersoonista.

    Ilmatorjuntamuseo oli positiivinen yllätys myös tällaiselle sodan vastaiselle ihmisille, ja vierailu oli hyvää jatkoa Lottamuseossa lapseni kanssa keskustelun alle tulleisiin teemoihin, kuten lasten asemaan sodassa ja evakkoihin, joita myös omassa suvussamme on vielä elossakin. Itselleni mieleenpainuvin oli tähystystorni, jossa sai halutessaan eläytyä ilmavalvontaa hoitaneen lotan työhön (myös sotilaspojat ja pikkulotat hoitivat näitä tehtäviä). Lapseni mielestä kivointa oli kaikki härvelit, kuten lukuisat tykit sisällä ja ulkona, joiden suurimman osan kyytiin pääsi (vanhemman vastuulla) kiipeämään ja tähtäämään. Kahviossa nautimme tuoreet munkit ja mehut. Sitten kiersimme loput järvestä bussilla.

     

    Muita kohteita

    Seuraavana kesäkuisena sunnuntaina ajelimme lounastauon jälkeisellä bussivuorolla Sarvikalliolle, jonne meidät ajelutti edellistä kuskia nuorempi herra, joka oli kuulemma edellisiltana hälytetty tähän työvuoroon. Hän pahoitteli paikallistietämyksensä vähyyttä, mutta kertoi niistä kohteista, joista osasi. Kiersimme taas Aholan vierestä Ainolalle, siitä Lottamuseolle ja arkkitehtuuriltaan ja luonnoltaan ainutkertaiselle Halosenniemelle.

    Paikallisten keskuudessa suositun Lottakanttiinin edullinen lounas ja Lottamuseon lasten leikkipiha kannattaa ehdottomasti käydä testaamassa. Majatalo Onnela on mielenkiintoinen, minulle vielä tuntematon kohde, jonka historiaan on perehtynyt mm. näyttelijä Marika Sampio-Utriainen. Tässä Marikan ”sisäpiirin” tarinointia Onnelan neidosta.

    Kannattaa myös kysellä Tuusulanjärven museoista erilaisia draama- ja teemaopastuksia, joita paikalliset ammattinäyttelijät luotsaavat!

    Kuljettaja oli ystävällinen ja kehotti halukkaita vierailemaan Tuusulan kirkolla ja Aleksis Kiven haudalla, koska ylimääräistä aikaa jäi sillä pysäkillä juuri sopivasti. Kirkko oli kaunis ja pieni, juuri idyllinen vaikkapa hääkirkoksi, ja melkein kirkon keskellä on perheen pienimmille oma pieni leikkialue. Hyrylään kaartaessamme oikealle järvenmutkassa näkyi paikallisen valotaiteilijan näkemys Sibelius-monumentista, pimeällä valaistu pienoismalli.

    Hyrylässä matkustajien keskuudessa hilpeyttä aiheutti tienristeyksen pylväässä jo pidempään ollut kyltti ”avoimia työpaikkoja” ja nuoli oikealle, sekä jalkakäytävään maalattu nuoli samaan suuntaan. Mitään työpaikkaa tai jatko-opasteita siellä suunnalla ei näkynyt. ”Täällä saa valita itse mitä haluu ruveta tekemään. Tää on se aktiivimalli!” kuului bussin takaosasta.

    Sarvikallio

    Sarvikalliolle saavuimme aikataulun mukaisesti reilun tunnin päästä lähdöstä, ja pysäkiltä oli 15-20 minuutin kävelymatka perille (reippaalla vauhdilla). Kävellessämme ihanan tuuhean sekametsän läpi ihmettelin, miksei lapseni päiväkoti ole tehnyt retkeä tähän upeaan paikkaan. Perillä ymmärsin syyn: on jo tarpeeksi tekemistä pitää yksi viisivuotias elossa jyrkillä kallioilla ja saada hänet istumaan edes hetken paikoillaan eväiden kanssa. Isommille lapsille paikalla on kyllä mageita maisemia, kiipeilykiviä ja seikkailupolkuja. Suosittelen pukemaan jalkaan hyvät retkeilykengät pystyssä pysymiseksi niin lapsille kuin aikuisillekin. Kallioiden alapuolella oleva ranta on rauhoitettu luonnonsuojelualue.

    Paikalla on roskis ja huussi (ilman paperia), ja vähän matkan päässä parkkipaikka autoille. Jostain syystä siellä täällä maassa oli muutama kaljatölkki, joihin eläimet voivat satuttaa itsensä. Joku oli myös jättänyt roskapussinsa parkkipaikalle lintujen leviteltäväksi! Jos olisin tiennyt, missä roskis oli, olisin toki kuljettanut sen sinne. Kunta voisi tuoda parkkikselle isomman roskiksen! Ehdimme hyvin tutkia paikkoja, mutta hyvällä säällä kannattaa Sarvikalliolle varata pari tuntia aikaa (eli ottaa reilut piknik-eväät mukaan ja saapua ennen lounastaukoa ajavalla bussilla.

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

    Matkustajia ei reissuillamme ollut montaa, mutta heinäkuussa autoihin saattaa joutua jopa jonottamaan, eli kannattaa olla ajoissa paikalla. Matkan varrelta pääsee kuitenkin käsittääkseni aina kyytiin, jos ilmaisee poisjäädessään kuljettajalle, milloin ja mistä aikoo nousta autoon.

    Tervetuloa siis Tuusulanjärvelle, ja voithan palkata meidät vaikka oppaiksi retkellesi! T. Ronja-Ilona ja Leevi

  • Herkän itkuvirsi kaukokaipuusta

    Metsät, tuhannet järvet ja sinivalkoinen taivas. Minulle nämä maisemat eivät ole vuosiin tuntuneet juuri miltään (pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta), ainoastaan lamauttavilta. Kaunis kesäpäivä tuulessa havisevine puidenlehtineen on kaunis kesäpäivä, mutta se ei vavahduta sielua, ehkä siksi, koska tiedän sen valuvan kädestä nopeasti kuin hiekanjyvät rannalla. Suurimman osan vuodesta kuljemme harmaassa, kylmässä ja kosteassa säkissä. Kaipaan kauas, enkä voi aina puhua kaipauksestani avoimesti, sillä se on suomalaisten sokea kohta, kollektiivinen nurina ja kärsimys, haava, jota on turha aukoa, tai rakkikoirat hyökkäävät. (Ja vaikken nauti Suomen luonnosta, avohakkuut ja luonnon saastuminen viiltävät sydäntäni ja villiyrttien ja marjojen mätäneminen luontoon harmittaa. En vain itse ole sellainen, joka pystyy metsän antimia nautinnolla tässä maassa keräämään, kun olen allerginen hyttysille ja jäätävälle säälle…)

    Lake Scenery, Finland, Spring, Evening, Lake, Landscape
    (kuvat: Pixabay)

    No, olen tehnyt elämässäni valintoja tulevaisuutta silmällä pitäen ja tiedän, etten tule jäämään tänne kovin kauaksi aikaa nurisemaan, vaan tulen antamaan esimerkkiä siitä, miten asioita voi tehdä toisin. Olen hankkinut ystäviä etelästä, ottanut selvää työskentely-, koulutus-, harrastus- ja asumismahdollisuuksista, keskittynyt asioihin, jotka eivät poissulje muuttamisen mahdollisuutta tai sido minua tänne, ja niin edelleen. Olen hahmotellut mielessäni tulevaisuuttani. Olen ruokkinut unelmani liekkiä jatkuvasti.

    Tulen taas kokemaan niitä sykähdyttäviä tunteita, mitä pelkästä maiseman hengittämisestä kaikilla aisteilla voi saada. Tulen nauttimaan tuoksuvasta merituulesta, kauniista kimalteista, kirkkaista luonnonväreistä ja huumaavista syvyyseroista silmieni eteen levittyvässä kuvajaisessa, lämmöstä ihollani, lintujen laulusta, kypsien hedelmien aidosta mausta, meren hiomien kivien ja simpukoiden sileydestä sormenpäissäni…  ja luottamuksesta siihen, ettei sää vaihtele niin rankasti kuin täällä pohjolassa. Tulen nauttimaan kaikilla aisteilla. Jos turrun, tulen piipahtamaan täällä, jonka jälkeen muistan taas käyttää aistejani ja nauttia siitä, kun ei tarvitse kärsiä päivästä toiseen ja vetää itseään kuoreensa.

    Spain, Beach, Sea, Ocean, Mountains, Coast, Nature
    (kuvat: Pixabay)

    Sopeutumattomuus kylmään ilmastoon, tarve sosiaalisuuteen, sekä omat elämänvalintani ovat pakottaneet minut kaupunkilaiseksi. Suomessa se tarkoittaa erityisherkälle aistien liiallista suurkuormitusta. Tie on silti oikeaan suuntaan. Kaupunki antaa monia mahdollisuuksia. Täältä aion ponnistaa maailmaan.

    Kaupungeissa ”maailman saa kylään”, syrjempää taas joutuu lähtemään maailmalle kyläilemään. En tahdo pyrähdellä edestakaisin viikon lomille sinne tänne, vaan rakentaa elämäni kestävien arvojen varaan. Aion tukea ympäristöystävällisen matkailun edistämistä ja antaa esimerkkiä erilaisen elämäntavan valitsemisesta. En ole mikään radikaali edelläkävijä, vaan sorrun paljonkin nykyajan hölmöilyyn, mutta aion pistää alulle asioita, joilla on suurempi vaikutus yleiseen hyvinvointiin. Se lähtee ruohonjuuritasolta, aivan niin kuin omien henkilökohtaisten unelmien toteutuskin.

    Tuetaan siis toisiamme kestämään arkea, kertomaan avoimesti suruistaan, toteuttamaan unelmiaan ja levittämään iloa!