• Seikkailunpoikasia: Merenneitouinti

    Yhteistyössä: Kangasalan Uimahalli Oy

    Leevi ja Ronja-Ilona

    Torstaina 25.6.2020 suuntasimme aiemmasta SUP-jooga-blogistani tuttuun Kuohuun eli Kangasalan uimahalliin. Halusimme poikani kanssa testata merenneitopyrstöjä. Kesähelteellä hallissa olikin taas mukavan väljää harjoitella uusia taitoja.

    Arielin pyrstönpyörteissä

    Merenneitouinti sopii kaikille uimataitoisille ikään ja kokoon katsomatta. Pyrstöjä voi kokeilla 10 minuutin ajan ilmaiseksi kesätorstaisin klo 18:15-19:00 tai -lauantaisin klo 11-12, ja vuokrata haluamanaan ajankohtana 1,5 tunniksi hintaan 8e/pyrstö. Kuohussa järjestetään myös merenneito- ja kalapoikauimakouluja lapsille.

    Ystävällinen uinninvalvojaneito esitteli meille pyrstöjen käytön ja auttoi meitä saamaan ne päälle. Pyrstön pukeminen ei ollut kamalan vaikeaa. Meitä neuvottiin, miten jalkoja kannattaa pitää ja millä tekniikalla uida. Uinti oli yllättävän helppoa ja yllättävän uuvuttavaa. Pikku merenpoika olisi tosin jaksanut uida taas kerran pidempään kuin äitinsä.

    Ensin uinninvalvoja asentaa pyrstön eväosan päälle puettavaan uimavaatteeseen.
    Kalapoika Leevi

    Lantio liikkeelle

    Uintitekniikka on samantyyppinen kuin perhosuinnin delfiinipotku, joka lähtee aaltomaisesti lantiosta, ja jossa polvia ei viedä voimakkaasti koukkuun. Muistan harjoitelleeni lapsena uimakoulussa “delfiinisukellusta” eli vedenalaisia liukuja delfiinipotkuin. Uskallan väittää, että sen harjoittelu merenneitopyrstön kanssa on paljon helpompaa. Potkutekniikan tajuaa kuulemma noin kymmenessä minuutissa, ja näin kävi meillekin. Olen iloinen, että poikani oppi taas yhden uintitekniikan hauskanpidon lomassa.

    Merenneitouinnissa opetellaan liikuttamaan lantiota perinteisten uintipotkujen sijaan.

    Saimme harjoitella vesiputousaltaassa, josta siirryimme sitten hyppyaltaaseen kokeilemaan sukelluksia syvemmälle. Matalammassa vesiputousaltaassa sukeltelimme uinninvalvojan tuomien porttien ali renkaita ja teimme merenneitovilkutuksia, jossa pelkkä pyrstö näkyy pinnalla. Aika pian siirryimme kuitenkin syvään altaaseen, jossa kokeilimme 4m syvyyteen sukeltamista ja kuperkeikkoja, sekä otimme pari nopeuskilpailua. Vitsit mitä core-treeniä! Ja äiti ei edes ollut kovinkaan paljoa nopeampi…

    Paljon vesilajeja vertailtavaksi

    Illalla mietin, kumman ottaisin, jos mulle tarjottaisiin vaikkapa synttärilahjaksi SUP-lautaa tai merenneitopyrstöä… Tosi vaikeaa päättää kumpi olisi hauskempi urheiluväline. SUP-laudalla voisi meditatiivisten lajien lisäksi meloa kavereiden (lue: lasten :D) kanssa keskelle järveä ja leikkiä vaikka pukkitappelua, mutta merenneitouinti on kyllä sekin hauskaa kuin mikä! Kuohussa voi muuten lisäksi harrastaa hydrospinningiä ja erilaisia vesijumppia.

    En ole varma kumpi on tehokkaampaa treeniä, SUP-jooga vai merenneitopyrstöily. Molemmat haastoivat kroppaa melko kokonaisvaltaisesti. Nuorelle merenpojalle uni maittoi ainakin todella hyvin illalla. ps. Jos ei jaksa tehdä iltapalaa, niin ihan hallin vieressä on oivallinen (ja Oiva-raportin viimeksi hyvin läpäissyt) sushiravintola Konnichiwa, joka oli pakko testata sekin, kun oli niin ikävä sushia…

    Kuvat: Ronjamedia ja Kangasalan Uimahallin uinninvalvoja.

  • Seikkailunpoikasia: Herkuttelua Finlaysonin yllä.

    Päätimme Leevin kanssa jäädä tänä juhannuksena nauttimaan uuden asuinseutumme tarjonnasta, koska ruuhkaisat maantiet, hikinen auto ja täpötäydet taukopaikat eivät vetäneet puoleensa vain parin päivän juhannustunnelman luodaksemme.

    Tamperelaisten perinteisessä kesäolohuoneessa Viikinsaaressa olisi aattona ollut juhannustunnelmaa saunoineen ja rantoineen, mutta eniten meitä kiinnosti upouusi kahvila Café Katto, joka oli juuri valmistunut Finlaysonin vanhan tehdasrakennuksen katolle. Amazing City järjestää katolla valjaskävelyjä, joista on olemassa jo ainakin yksi bloggaus. mutta koska pituusraja on 140cm, ei poikani pääse ihan vielä osallistumaan. Siispä menimme uuden kahvilan avajaisiin lounaalle, joka oli kyllä aivan mielettömän herkullinen kokemus.

    Perille löytää seuraamalla näitä merkkejä. Helpointa on, jos osuu sisään heti oikeasta päästä rakennusta…
    Iloiset kattoherkuttelijat Ronja-Ilona ja Leevi

    Herkkuja kaikille aisteille

    Pelkäsin katolla olevan tuulista – aivan turhaan. Terassi on suhteellisen suojaisa, vaikka sieltä näkeekin melko helposti pitkälle kaupungin ylle. Ruuhkaa ei vielä ehtinyt syntyä. Ruoka oli suussa sulavaa ja siihen hyödynnetään upean kattopuutarhan omia antimia. Katolle on rakennettu Anni Rapinojan suunnittelema kukkaväriympyrä ja kasvilava-alue, jotka ovat osa Finlayson Art Area 2020 -tapahtumaa. Juhannusviikonlopun iltoina katolla on myös tiskijukka ja live-musiikkia.

    Kattokävelijöitä lähdössä kierrokselle.
    Kattokävelijät keskellä katonreunaa.

    Ruokana oli suussa sulavaa bataatti-chili-sosekeittoa, raikkaita salaatteja ja mehukkaita kakkuja. Kahden hengen jälkkäri-maistelulautanen tarjoiltiin kuin hienossa gourmet-ravintolassa, mutta hinnat eivät kohonneet lähellekään Näsinneulaa. Ei harmittanut yhtään laittaa vaihtoehtona olleen mökkireissun biokaasurahoja juhannuskesteihin Tampereen yllä!

    Kahvilassa olisi ehkä toivonut pääsevänsä vielä ylemmäksi tai reunemmalle nauttimaan maisemista, ja tämän tarpeen herättäminen on varmasti yrittäjille hyödyksi: 29 euron valjaskävelyillä tehdasrakennuskompleksin kattojen reunoilla näkymät ovat upeimmat. Neljän euron hintaan pääsee kuitenkin Panorama Deckille, josta on hieno näköala Näsijärven suuntaan. Kiikareilla voisi salakatsella vaikkapa Mältinrannasta Tammerkosken yläjuoksun vilpoisaan veteen hellettä pakenevia uimareita.

    Näkymät kosken yli Mältinrannan uimapaikalle
    Tampereen torneja.

    Kummitteleeko Finlaysonilla?

    Aivan Panorama Deckin lähellä kohoaa vanhan tehdasrakennuksen, Kuusvooninkisen, 1850 rakennettu ja 1892 korotettu torni. Muistelen kiivenneeni torniin opiskellessani TAMK:ssa media-alaa, ja nykyään se on ilmeisesti Amazing Tampereen hallinnassa. Taannoin tornista kerrottiin jotain kummitusjuttuja (olikohan niin, että sen ikkunoissa näkyi yöllä jotain valoja), ja myös muualla Finlaysonin tehtaan tiloissa on huhuttu kummittelevan… Eräs pitkään talossa työskennellyt asiakas vakuutti tämän pitävän paikkansa.

    Kuusvooninkisen torni

    Unfold Finlayson tarjoaa pakohuonetyyppisiä tehdasseikkailuja Finlaysonin alueella, joissa pääsee mm. maanalaisiin tunneleihin ja linnamaiseen sprinkleritorniin. Uskaltaisitko sinä mennä paikoin alkuperäiskunnossa oleviin hämäränkosteisiin huoltotunneleihin ym. -tiloihin?

    Pölyttäjät omasta takaa

    Katolle on myös rakennettu etenkin lapsia ihastuttava vetonaula, joka tuottaa kahvilaan omaa hunajaa: FAA 2020 (Finlayson Art Area) on järjestänyt kahvilaan mehiläispesän, jossa oli alunperin 20 pörriäistä, ja niitä tulee siellä olemaan kohta jopa 50 000.

    Mehiläisiä voi tutkia kennoissaan nostamalla verhon, joka peittää pesän edessä olevan lasin. Mehiläisillä on kulkuaukko kukkakedolle ja niille on järjestetty myös oma uima-juoma-allas. Herhiläisiä ei kuitenkaan näkynyt kahvilan puolella, sillä niillä oli tarpeeksi puuhaa omalla reviirillään. Niitä voi seurata livenä yle areenan Pörriäislivessä.

    Miten mahtava idea: kahvilan oma mehiläishotelli!
    Pölyttäjien määrä on romahtanut koko maailmassa. Sinäkin voit auttaa.

    “Todella hieno kokemus”, lausui poikani astuessamme alas johdattavaan hissiin. Tänne pitää tulla pian uudestaan!

    Finlaysonin alueen 200-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Satakunnankadun ylle on ripustettu tuttu pikkutakki-installaatio. Tältä ovelta on lyhin matka katolle.

    Kuvat: Ronjamedia

  • Seikkailunpoikasia: Ruokaa ojan pohjalta

    Suomen paras ruoka on villiä ja ilmaista! Villiyrttitietämys lisääntyy nuorten aikuisten parissa kokoajan. Sain onneksi tänä keväänä tuttavapiirin uudesta jäsenestä yrtti-innostuneen ystävän, joka osasi palauttaa mieleeni muutaman helpon kasvin. Yhdessä pusikossa pyllistellen oppii ylivoimaisesti parhaiten.

    Paras aika monien villiyrttien keräämiseen alkaa valitettavasti olla jo lopuillaan kuuman alkukesän seurauksena, mutta toisia voi poimia koko kesän. Omalla pihalla osan lajeista voi niittää saadakseen toisen sadon. Yleensä yrtit kannattaa poimia mahdollisimman nuorina versoina, tai ainoastaan kasvien uudet lehdet.

    Kukkia lautaselle

    Rikkaruohoista tulee mieleen jostain lapsuudesta tuttu kitkerä voikukan varsimaidon maku, mutta vasta oman lapseni näytettyä minulle mallia olen ymmärtänyt kasvin kukintojen maistuvankin tosi hyviltä. Ennakkoluuloton maistelijapoikani syö luonnon antimia aina ulkona ollessaan.

    En ole itse mikään varsinainen villiyrttien tuntija, enkä kovinkaan ahkera poimija, vaikka toivoisinkin olevani. Viimeksi olen tainnut kerätä kuusenkerkkiä, joista saa mainiota yskänsiirappia. Olen ollut vuosia sitten yhdellä yrttikurssilla ja unohtanut samantien kaiken. Niinpä pyysin ystävän avuksi ja löysimme helposti himoitsemaani maitohorsmaa, sekä lisäksi vuohenputkea, siankärsämöä ja tietenkin voikukkaa.

    Ilmaista “parsaa”, salaattia ja rohdoksia

    Maitohorsman lehdissä on merkittäviä määriä ravintokuitua, fosforia, riboflaviinia, C- ja A-vitamiinia. Nuoret versot voi paistaa parsan tapaan pannulla tai uunissa tai syödä sellaisenaan, ja horsman lehtiä voi lisätä salaattiin. Makukin on hieman parsamainen (ja mielestäni monin verroin oikeaa parsaa parempi).

    Maitohorsmaa paistumassa pannulla. Kuva: Ronjamedia

    Voikukan lehdissä on merkittäviä määriä kalsiumia ja rautaa sekä riboflaviinia, C-, B6-, A- ja E-vitamiinia. Siitä voi tehdä hyvää janojuomaa, kukkia voi ripotella salaattiin tai paistaa voissa. Lehtiä voi käyttää ravintorikkaana salaattina. Jos tykkää etikasta, voi siihen säilöä pieniä nuppuja “kapriksiksi”.

    Voikukan nupuista saa hyviä “kapriksia”. Kuva: Pixabay

    Vuohenputki on hyvä c-vitamiinin ja valkuaisen lähde. Se kuuluu putkikasveihin niin kuin porkkana, palsternakka ja tillikin. Siitä voi tehdä vaikkapa muhennosta tai lisätä salaattiin. Sen voi luonnossa sekoittaa lähinnä koiran- tai karhunputkiin, jotka eivät ole myrkyllisiä. Suolla kasvaa useita myrkyllisiä putkikasveja, joten sieltä vuohenputkea ei kannata etsiä. (Mesiangervossa on jotain samaa kuin vuohenputkessa, ja ne kasvavat usein lähellä toisiaan, mutta sen lehdet ovat pareittain vastakkain toisin kuin vuohenputkessa. Mesiangervoa ei kannata käyttää paljoa kerralla, se on lähinnä rohdoskasvi, yksi aspiriinin alkulähde.)

    Siankärsämö on itselleni tärkein rohdosyrtti: sitä on suuressa osassa Frantsilan yrttitippoja, ja aina kun olen kipeä, etsin käsiini sellaisia. Siankärsämöllä on antiseptisiä, tulehdusta lievittäviä vaikutuksia ja se on erittäin voimakas rohdos. Se myös rauhoittaa keskushermostoa ja suolistoa, ja voi auttaa kuukautiskipuihin ja – ongelmiin. Sen “pörröiset” lehdet on helppo tunnistaa.

    Siankärsämö. Kuva: Pixabay

    Varoituksen sananen

    Laitoin pikkuriikkisen siankärsämön lehtiä tuoreena salaattiin ja parin tunnin päästä sain ihooni oikein kunnon allergiakohtauksen auringossa. Kannattaa siis olla tarkkana, sillä jotkut ovat sille allergisia (varsinkin tuoreelle). Siankärsämö saattaa myös aiheuttaa keskenmenoja. Mitään lääkeyrttejä ei joka tapauksessa kannata käyttää yli kahta viikkoa kerrallaan.

    Villiyrttien keruuta ei silti kannata pelätä, sillä Suomen luonnossa kasvaa monta turvallista villinä kasvavaa ruokakasvia! Jo parin helpon kasvin opettelulla saa ruokapöytään herkullista ja terveellistä vaihtelua. Esimerkiksi Tampereella Tahmelan Huvila järjestää kaikille avoimia, ilmaisia villiyrttikävelyitä, joita on vielä kaksi kertaa tässä kuussa. Nähdäänkö siellä?

  • Seikkailunpoikasia: SUP-jooga

    Ja kesämme vesiurheilun parissa jatkuu… Tällä kertaa kokeilussa olikin itselleni aivan uusi laji. Tiistaina 16.6. pääsin nimittäin kokeilemaan pelkän uimalipun hinnalla SUP-joogaa, lajia jonka olemassaolosta olin täysin tietämätön. Ja kävi niin, että sain jopa yksityistunnin! (En ole vielä kysellyt blogilleni sisältöyhteistöitä, joten nämä etuoikeudet olisivat olleet kenen tahansa ulottuvilla…) Varaa itsellesi paikka seuraaville viikoille tästä!

    Ommmmm…

    Tilaa niveliin

    En ollut koko alkuvuonna tehnyt juuri mitään muuta liikuntaa kuin ulkoillut kevyesti. Ennen poikkeustilaa kävin pari kertaa tanssimassa lattareita ja etäelämän aikana tanssin pari kertaa Nia-tanssia läppärin avulla kotini keittiössä. SUP-joogan alkutunnin ajan selkäranka avautuikin niin että nakse kävi. Montakohan senttiä kasvoin tunnin aikana?

    Kangasalan uimahalli Kuohu järjestää tiistaisin Heidi-ohjaajan vetämän Sup jooga tunnin, joka Heidin mukaan sopii erityisesti ihmisille, jotka ovat ennenkin jooganneet, koska laji vaatii kohtuullista tasapainoa. Yleensä joka tunnilla joku molskahtaa, ja jopa tällä kahden naisen tunnilla näin kävi kerran (- saat hetken arvailla kumpi, ope vai mä).

    Kuohuun on helppo tulla TKL:n busseilla 40-46. Tampereen keskustasta bussimatka kestää puolisen tuntia (kävelyä 200m), autolla reilut 20 minuuttia.

    Tuntia ei ollut mainostettu kovin paljon, eikä helteet tainneet innostaa porukkaa sisälle, mutta muutama vuosi sitten järjestetyt tunnit olivat olleet hyvin suosittuja. Nyt kukaan muu ei kuitenkaan ilmestynyt paikalle, vaikka tunti tarjottiin ilmaisena kokeilukertana, ja ilmanpaine hallissa oli huomattavasti miellyttävämpi kuin ukkosta enteilevässä painostavassa ulkoilmassa. No, minulle ensikertalaisena yksityisopetus sopi hyvin, ei tullut suorituspaineita. 😀

    Yllättävän helppoa!

    Kelluva joogamatto

    Tunnilla edettiin rauhallisesti, alku oli helppo ja liikkeet vaikeutuivat tasaisesti tunnin edetessä. Alussa tehtiin pitkiä venytyksiä, lopussa liikuttiin enemmän, aina kuitenkin hitaasti omalla tahdilla. Aivan alussa ihmetystä aiheutti se, miten kummassa hallita itsestään liikkuvaa lautaa. Jos osallistujia on pienessä altaassa monta (kuusi on maksimiosallistujamäärä) niin laudat sidotaan kuulemma reunaan kiinni.

    Oman jännityksensä lajiin tuo se, pysyykö laudalla, ja mihin suuntaan tippuu jos tippuu. Siksi on hyvä olla kokemusta joogasta, niin liikkeiden opettelu ei vie niin paljon huomiota. Reunoista on välillä parasta kauhoa kauemmas, etenkin loppupäässä tuntia, ettei satu ikävästi. Lauta saikin nyt ajelehtia ympäri pientä 120 neliön vesiputousallasta, kun osallistujia ei ollut muita. En tiedä miten häiritsevää lautojen törmäily toisiinsa on, ja kuinka haastavaa on keskittyä silloin, kun muiden horjahtelut varastavat huomiota… (Saattaa tosin olla, että tunti on isossa altaassa ja tilaa enemmän.)

    Alussa rentouduttiin selällään aivan kuin tavallisella joogatunnilla. Ensimmäisenä kiinnitin huomioni siihen, miten kovaa ääntä altaasta lähtevä vesi piti, kun sen kerrankin kuuli, kun korviin ei kantautunut muiden eikä omia uimisen ääniä. Tuntui kuin lauta valuisi hiljalleen kohti näkymätöntä vesiputousta. Onneksi meteliin ja laudan omaehtoiseen elämään tottui nopeasti.

    Kokonaisvaltaista kehonhuoltoa

    Pidän lajeista, joissa on pakko käyttää monipuolisesti ja usein samanaikaisesti koko kroppaa ja etenkin syviä lihaksia. Tankotanssi on yksi sellainen laji, ja SUP-jooga ehdottomasti myös. Pikkuhiljaa, mitä korkeammalle laudalla noustaan ja mitä enemmän liikutaan, sitä kovemmalle kroppa ja keskittyminen joutuvat. Itseään voi haastaa jakamalla fokustaan joogaliikkeiden puhtauteen, mutta toisaalta keskittymistä tasapainoon ei kannata missään vaiheessa tuntia unohtaa.

    Pidän myös kaikesta tekemisestä, joka haastaa näkemään asioita uudesta näkökulmasta. Enpä ollut ennen katsellut veden pintaa ylösalaisin alaspäin katsovan koiran asennossa!

    Venyy venyy…

    Ope turvallisesti kuivalla maalla

    Vasta noin puolen tunnin päästä aloituksesta, kylkilankkua tehdessä, horjahdin ensimmäisen kerran. Viiden minuutin päästä kävikin sitten hassusti tuulimylly-liikkeessä, kun ope ohjeisti suoristamaan jalkoja. (Jos vieressäni olisi ollut joku, olisikohan pyllähdys saattanut saada aikaan dominoefektin…)

    45 minuutin joogatunti laudan päällä oli täyttä treeniä sekä mielelle että keholle, ainakin itsenilaiselle laiskiaiselle. Tasapainoni on kuitenkin hyvä kilpaurheilulapsuuden vuoksi ja olen tottunut veneisiin jne. SUP-lautailuakin olen kerran kokeillut. Open mukaan vesiurheilukokemuksella ei kuitenkaan ole väliä, vaan enemmän sillä, että on ennenkin joogannut.

    Tunnin loputtua oli puhti pois. Olo oli innostunut ja onnellinen. Ainoa miinus oli se, että halli suljettiin heti ja saunaan ei voinut jäädä nautiskelemaan. Kehon jännitys jäi päälle, eli loppurentoutukseen kaipasin lisää aikaa. Toisaalta jo autoon kävellessä alkoi väsyttää niin paljon, että pidempi rentoutussessio olisi varmaan vaatinut ulkopuolisen kuskin palveluita.

    Tässä asennossa lauta sai jonkun sätkyn ja muksahdin vauhdilla pylly edellä suoraan kohti pohjaa. 😀

    Jatkoa seuraa

    Iltapalaksi kroppa huusi proteiinia ja suolaa, joten paistoin munia ja villiyrttiretkellä poimimaani maitohorsmaa, sekä levitin paahtoleivän päälle merileväkaviaaria. Ruoka oli kyllä vähän liian raskasta raskaiden huvien päälle, mutta terveellistä pikaruokaa anyways!

    Torstaina (joko huomenna tai ensi viikolla) aion viedä poikani Leevin kokeilemaan Kuohuun merenneitopyrstöilyä. Sekin on mahdollista pelkän uimalipun hinnalla. Myöhemmin kesällä tarkoitus olisi myös lainata Kaivannon Keitaalta ilmainen kaupunkikanootti (huom: Keitaalla varaukset vain paikan päältä, ei puhelimitse) ja ottaa selvää, voisiko sillä päästä kanavan toiselle puolelle Saarikyliin…

    Väsynyt, mutta onnellinen.
    Kuvat: Heidi-ope / Kuohu
  • Seikkailunpoikasia: Ilmaista vesiurheilua

    Kangasala on kyllä vänkä paikka. Monenlaista kivaa voi kokeilla ilmaiseksi tai pikkurahalla. Viime kesästä lähtien täällä on voinut lainata maksutta kaupunkikanootteja. Avaimet voi varata ja lunastaa Kangasalan kaupunki-infosta Lentolan Prismasta sekä Kuhmalahden kirjastolta. Mukaan saa kahdet aikuisten liivit ja melat. Kanootit ovat Liutun rannassa, Kaivannon keitaalla (Lahdentien varrella Vehoniemen automuseon ja Kaivannon kanavan lähellä) ja Kuhmalahdella Siuronsalmen uimarannalla. Esimerkiksi Liutun uimarannalla on kaksi kanoottia, jotka voi lainata samaan aikaan, eli vesille pääsee kuusikin henkeä kerrallaan. Laina-aika on yksi vuorokausi, mutta jos kanootin lainaa lauantaina, saa avaimia pitää kaupunki-infon seuraavaan aukiolopäivään tiistaihin saakka, eli yhteensä kolme vuorokautta. Vesaniemestä saa myös soutuveneen 10 eurolla /vrk. Sup-lautoja saa vuokrattua edellisen lisäksi esimerkiksi Haaviston luomutilalta. Lisätietoja: https://visitkangasala.fi/kohde/melo-ja-suppaile-saarikylissa/ sekä https://www.kangasala.fi/ajankohtaista/soutaen-ja-meloen-vesille/

    Kuva: Ronjamedia

    Kalaa Kaukajärvestä?

    Me olemme lainanneet kanootin lähirannastamme jo kaksi kertaa ja Leevi on ollut jo kolmesti melomassa. Kesäkerhossa tehty mato-onkikin pääsi käyttöön, saalista ei tosin tullut. Ehkä ensi kesänä voisi tärpätä, sillä Tampereella uutisoitiin viime viikolla rahankeräyksestä, jonka avulla Kaukajärveen aiotaan istuttaa noin 2000 järvitaimenta. Yle kertoo sivuillaan: ”Vehmaisten osakaskunnan hoitokunnan tavoitteena on kerätä kolmessa kuukaudessa 10 000 euroa. Noin kolmekymmentä senttiä pitkät kalanpoikaset istutetaan myöhään syksyllä, jos vaan rahat saadaan kasaan. Taimenet ovat eväleikattuja. Tämä siksi, että ne erottaa luonnontaimenista. Luonnontaimenet pitää päästää takaisin, jos sellainen sattuu koukkuun. Järvitaimenten pyynnin alamitta on 50 senttiä, joten heti ei pääse kalastamaan Kaukajärvellä. Viimeksi järvitaimenta on istutettu Kaukajärveen vuonna 1994.”

    Kuva: Pixabay

    Vesiurheilua moneen lähtöön

    Sunnuntaina 14.6. vietimme aivan mahtavan rantapäivän Liutussa. Melominen tuo mukavaa vaihtelua rantaelämään, kun pääsee luonnon rauhaan lähelle tyynen veden pintaa. (Vinkkinä myös vilkkaiden lasten vanhemmille: melominen on meditatiivista ja saa lapsenkin rauhoittumaan, kunhan muistaa suojata hänet auringolta, joka polttaa veden äärellä myös alhaalta päin! Nimim. Kantapään kautta…) Kaukajärvellä näkee usein myös suppailijoita, kilpasoutajia ja sukeltajia. Ja tietenkin söpöjä lintupesueita. En malttaisi odottaa, että päästään tutustumaan Saarikyliin sekä muihin Kangasalan monipuolisiin vesistökohteisiin. Lisäksi aiomme mennä Kangasalan uimahalli Kuohuun kokeilemaan Suppailua, Sup joogaa, sekä merenneitopyrstöilyä (osaa pelkän uimalipun hinnalla)!!! Stay tuned. 😊

    Kuva: Ronjamedia
    Kuva: Ronjamedia
    Kuva: Ronjamedia
  • Seikkailunpoikasia: Kesä Kangasalla

    Muutimme kohta 8-vuotiaan poikani Leevin kanssa kesänkorvilla 2020 Kangasalle, ja heti ilmojen haltijat suosivat meitä anteliaasti. Kangasala on vaikuttanut alusta asti oikealta kesäparatiisilta. Tampereen kyljessä ja tulvillaan luontokohteita se on yhdistelmä vilkasta kaupunkia ja rauhaisaa maalaisseutua. Tuntui, kuin olisimme tulleet pitkälle etelänlomalle lapsiperheiden unelmakohteeseen, johon onkin tarkoitus jäädä ehkä loppuelämäksi. Seudun luonto ilahduttaa joka päivä vaihtelunhaluisia kaupunkien kasvatteja.

    Kuva: Ronjamedia. Paikka: Liuksialan uimaranta, Kangasala.

    Wanted: biokaasuasema

    Muutossa mukanamme tuli Biokaasuenkelit -projektista tuttu kaasuauto Fiat Qubo, joka on ihana kesäauto: kyytiin mahtuu reilusti tavaraa ja pari kaveriakin. Harmillisesti Kangasalla ei ole biokaasuasemaa, vaan joudumme tankkaamaan Tampereen Nekalassa, josta saa lähes aina päiväsaikaan vain vajaita tankillisia. Tampereen Ikealle piti tulla asema jo viime vuonna, mutta mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, kuukausia tai vuosia voi vielä vierähtää. (Iso Gee vuosikertaa 94 on kuin Länsimetro: kyllä se vielä avataan, jonain kauniina päivänä…)

    Tekemistä joka päivälle

    Kaksi viikkoa on vierähtänyt kuin siivillä, kun ilmat ovat olleet niin hienot ja ystäviä ollut ympärillä: Olemme käyneet uimassa, melomassa, onkimassa ja keräämässä villiyrttejä. Olemme tutustuneet Lastentalo Tähtirantaan, uimarantoihin ja minä kävin Tampereen ihanassa idyllisen pienessä Elokuvateatteri Niagarassa ja Laukontorin poikkeusrauhallisessa vilinässä, joka sopii pikkukaupungin tytölle. Kerron edellä mainituista reissuista erillisissä blogikirjoituksissa. Leevi oli kaksi viikkoa seurakunnan kesäkerhossa, josta hän palasi valtavan monta kokemusta rikkaampana. Nyt poika aloitti neljäpäiväisen urheilupäiväleirin.

    Kuva: Pixabay

    Pieni on parasta

    Nimi Seikkailunpoikasia kuvaa elämänasennetta: sitä, kuinka pieniä seikkailuja voi tehdä missä vain ja milloin vain. Negatiivisuuden sijaan voi pelata niillä korteilla, mitä on jaettu. Unelmia voi tavoitella, vaikka rahatilanne ei näyttäisi juuri nyt suotuisalta. Läheltä voi löytää parempaa, kun antaa elämälle mahdollisuuden yllättää. Aina ei tarvita extremeä. Luonteeni on puoliksi ”kaikkimullehetinyt”, joten se vetäytyvämpi puoleni rauhoittuu slow life- ja slow travel -ideologiasta, jonka avulla pysyn tasapainossa. En nauti yhtään Suomen talvesta, joten joudun elämään täällä kaukokaipuuni kanssa. Kunnioitan kuitenkin Suomen ilmastoa rakastavaa poikaa ja rakennankin elämäämme lapsen ehdoilla. Se on jatkuvaa kompromissia, mutta sitähän sosiaalinen elämä on.

    Kuva: Pixabay

    Tulevaisuuden haaveita

    Aikomukseni on, että tämä blogi olisi pitkäikäinen, kertoen aluksi reissuistamme lähelle, erikoisemmista lajikokeiluista ja muista seikkailuista, laajeten henkilökohtaisen taloudellisen – sekä maailmantilanteen salliessa kauemmas. Lentokoneisiin minua ei kyllä noin vain enää saa, jollei se ole jollain tavalla välttämätöntä, ja haaveissani onkin lähivuosina (1-10 vuoden sisällä) mm. matka maata pitkin Itä-Euroopan kautta välimerelle, Trans-Siperian junaseikkailu, ja/tai Santiago de Compostela -vaellus, sekä myöhemmin pitkä onceinalifetime-kaukomatka Väli-Amerikkaan tai Polynesiaan. Blogin facebook-sivu löytyy osoitteesta https://www.facebook.com/seikkailunpoikasia/.

  • Luontoa mielen hyvinvointiin

    Tänään torstaiaamuna siirsimme etäkoulun iltapäivään, nappasimme pehmolelut mukaan ja lähdimme Leevin kanssa Niivermäen luonnonsuojelualueelle. Kuluvana keväänä olen muiden tavoin vieraillut useammilla luontopoluilla kuin koskaan aikuisikäni aikaisempina vuosina!

    Viileät, kosteat metsät saavat minut kaipaamaan etelän lämpöön, mutta samalla hyvässä muistissa on tuon etelänlämmön ilmansaasteet ja autoteiden nostattama pöly, joten vetäessäni keuhkoni täyteen Suomen luontoa, muistan, etten ole kokenut tätä raikkautta missään muualla niin lähellä kaupunkeja ja valtateitä. (Alpit ja luonnonpuistot ympäri maailman ovat toki ihan oma lukunsa… mutta mitäpä sitä haikailemaan kokoajan johonkin, kun ihan lähelläkin on näin kivoja paikkoja!)

    Ostarilta metsään

    Mielipolku on Kouvolan Mielenterveysseuran, Kaiku Korporaation ja Kouvolan varhaiskasvatuksen järjestämä reitti 4.5.-18.5.2020 Veturi-kauppakeskuksen takana avautuvalla luonnonsuojelualueella. Kytöahontien alussa sijaitsevalle parkkipaikalle K-raudan takana mahtuu ehkä alun toistakymmentä autoa. Aamulla ennen kymmentä siellä oli vain kaksi autoa ennestään, mutta tunnin päästä yhteensä jo seitsemän. Kauppakeskuksen parkkikset ovat kävelymatkan päässä. Keskustasta pääsee pyörälläkin hyviä kevyen liikenteen väyliä perille.

    Kiersimme polun lyhemmän kaavan mukaan (ja siihen meni noin tunti), koska emme olleet pukeneet kovin lämpimästi päälle ja varjossa minua vilutti. Ehdimme silti tsekata Mielipolun QR-koodit (joita oli juuri sopivan vähän, ja ne oli mietitty järkeviksi, eivätkä ne vieneet liikaa huomiota läsnäololta elävän metsän kanssa) ja bongailla muutamia hauskoja yksityiskohtia metsästä. Seuraavat kuvat voivat hieman spoilata metsän ”tarinaa”, mutta jos uskot, että itsellesi metsä kertoo toisenlaisen tarinan, niin jatka vain. 😊 (Juttu jatkuu kuvien jälkeen.)

    Hullu puu… vai onko se peili?

     

     

     

     

    Kirjanpainajien salakieltä

     

    Kaiken tämän lisäksi Mielipolulla sai bongata nalleja, kokea upean taidenäyttelyn, lukea runoja ja viisaita ajatuksia, hyviä vinkkejä erilaisista vapaaehtoistöistä (jotka tutkitusti lisäävät tekijänsä mielenterveyttä), ja lopuksi sai kotimatkalle mukaan musiikkia (ohjeena kuunnella sitä omilla kuulokkeilla). Luontopolun pysyvät opasteet kertovat monenlaista faktaa metsästä, ja niitä ei iloksemme ollut sotkettu.

    Näetkö sinäkin metsässä valtavan nallen?

    Yhteenkuuluvuutta yksinäisyydessä

    Minusta tällainen järjestetty omatoimipolku vähentää yksinäisyyden tunnetta. Emme törmänneet polulla muihin ihmisiin, mutta lukuisien ihmisten vaivannäön jäljet ja iättömät ajatukset toivat olon, kuin läsnä olisi muutakin kuin metsä, me ja laminoituja papereita. Ehkä tunne johtuu siitä, että polun henki on niin sydämellinen, kuin himmeitä lyhtyjä varjoisalla kujalla tai viesti syrjäytyneille/syrjäytetyille: “Minäkin olen ollut täällä. Älä huoli, kyllä sinäkin selviät. Katso ympärillesi ja etsi kauneutta.” Suuri osa tekijöistä on varmaan itse joko kokenut tai myötäelänyt vaikeita hetkiä elämässä. Sellaiset ihmiset haluavat auttaa muitakin. Suosittelen siis polkua Sinulle, joka tunnet olosi millään lailla yksinäiseksi tai ahdistuneeksi. Anna luonnon parantaa.

    Luonnon rujo suloisuus, korkeuserojen mahtavuus, valon ja varjojen leikki, monet koskemattomat yksityiskohdat (kuten vaikkapa hämähäkinseitti aamuauringossa tai hetkeksi kulkuamme johdattanut polulla pomppeleva lintu) ja keväänraikas ilma rauhoitti hengityksen ja sai aivot olemaan läsnä. Miten mainio tapa aloittaa päivä! Lasten kanssa kaikkea katsoo myös eri näkökulmasta, he huomaavat asioita, mitä aikuinen ei näe. Lainaa siis ystävän mukulaa ja lähde terapoimaan itseäsi! Lintujen konserttikin on juuri nyt parhaimmillaan.

    Itse veden ystävänä nautin metsässä eniten pienen puron seuraamisesta. Eilen kävimme Alakylän luontopolulla, jossa Kymijoki näytti kauneimpia puoliaan. Siellä sijaitsevalta kodalta lähti mukaan kassillinen roskaajien jätöksiä. Toivon, että ne ovat nuorison jälkiä – koskemattomat äitin viipaloimat vesimelonieväät minigripissä, muovia ja muuta sotkua. Toivon, että nuoriso silti jatkossakin tulee ruutujensa sijaan tuijottamaan jokea ja toisiaan. Mutta toivon myös, että vanhemmat ehtivät mukaan ja opastavat kädestä pitäen, miten luonnossa toimitaan, sikäli mikäli itse ovat opin saaneet… Odotan myös hartaasti sitä päivää, kun lääkärit kautta ”sivistyneen” maankolkan määräävät potilailleen luonnossa olemista mielen ja kehon hyvinvointiin!

    Kiitos Mielipolun tekijät ja kaikkien luontopolkujen kunnossapitäjät. <3

  • Ronsu ryhtyi kirjailijaksi

    Picture: Pixabay

    Esikoisteokseni paperiversion julkaisun kunniaksi ajattelin avata sitä, miten minusta tuli kirjailija.

    Aloitin noin 10 vuotta sitten blogin nimeltä ”Ronsu aikoo kirjailijaksi”. Olin opiskelemassa Oriveden Opiston sanataiteen linjalla, johon olin mennyt keskeytettyäni korkeakouluopinnot. Ajattelin kirjoittaa koko kirjailijanuran tavoitteluni auki nettiin, meni syteen tai saveen. Koska pitkäjänteisyyteni ja energiatasoni (raudanpuutteesta johtuen) olivat aika alhaalla, jäi blogin kirjoitus kuitenkin alkutekijöihinsä. 2012 sain lapsen, jonka myötä aika kului varsin tehokkaasti.

    Mediaa kuitenkin kiinnosti tuolloin itseään markkinoivat Hennahelmiheinoset, ja BoD-tyyppisten oma- ja palvelukustanteiden julkaisu oli vasta nousukiitonsa alussa. Niinpä myös yrittäjiä oli monenmoisia, ja minuunkin otti yhteyttä parin hassun blogitekstin perusteella eräs surullisenkuuluisa uusi kustantamo, josta myöhemmin kuulin ja luin ikäviä asioita. En onneksi ehtinyt kirjoittaa heille mitään valmista.

    En muista, minkä kirjan olin ajatellut ensimmäisenä julkaista, sillä ideoita ja aihioita minulla oli runsaasti. Mitään en kuitenkaan tullut kirjoittaneeksi kovin pitkälle. Kunnes eräänä päivänä (tai yönä) sain idean Herkän ihon alle -kirjasta. Valmis kirja piirtyi mieleeni, kun olin lukenut Lilli Loiri-Sepän Selviämistarinoita. Samalla kaavalla tekisin kirjan erityisherkäksi itsensä tuntevista ihmisistä! Vuonna 2014 laitoinkin kaunokirjahaaveeni sivuun ja käärin hihani uutta projektia varten.

    Herkkien vertaistuki alkoi ottaa Suomessa ensi askeliaan, eikä medioita ollut vielä kyllästetty aiheesta kertovilla artikkeleilla, joten erityisherkiksi itsensä tunnistavien ihmisten etsiminen oli täyttä työtä, etenkin miesten. Olin silti valikoiva. Sain onnekseni työkkärin sedän siunauksen tavoitteilleni ja olin pitkät ajat työttömänä työnhakijana. Matkustin parin euron halpabussikyydeillä tapaamaan ihmisiä satojen kilometrien päähän halki maan ja kyselin lisää haastateltavaehdokkaita melkein kaikilta, keiden kanssa juttelin. Nauhoitin haastattelut ystävältä lainaamallani sanelimella.

    Picture: Pixabay

    Loputtomalta tuntunut homma

    Sitten alkoi ankein ja rasittavin osa työstäni, haastattelujen kirjoittaminen tekstiksi. Radiolitteroinnin opeillani kirjoitin aluksi ylös ihan kaiken mitä olin kuullut, ja maneerista oli vaikea opetella pois, kun halusin säilyttää jokaisen kertojan ”oman äänen”. Haastattelureissuista sain mukavaa vaihtelua puisevaan hommaan.

    Samaan aikaan opettelin uutta rooliani pienen lapsen yksinhuoltajaäitinä. Kohtasin monenmoisten henkilökohtaisen haasteiden lisäksi myös ymmärtämättömiä ihmisiä, joiden asenne ei tukenut yksinäistä työtäni, ja joka oli herkälle usein todella väsyttävää. Samalla kuitenkin elämälläni oli vihdoin uudenlaista tarkoitusta niin lapsen kuin kirjaprojektin myötä, ja muihin herkkiin tutustuminen toi siihen ennennäkemätöntä iloa.

    Jossain vaiheessa en enää jaksanut etsiä haastateltavia, ja kässäri jäi jopa lähes vuodeksi lepäämään. Sitten taas sisuunnuin ja jatkoin. Jouduin jättämään pari haastattelua pois ja muutama haastateltu perääntyi itse. Otin takaiskut raskaasti, koska olisin toivonut kirjasta laajempaa. Lopulta aikaa oli kulunut niin paljon, että valmista oli ruvettava saamaan.

    Aloin tarjota kirjaa kustantamoille, suurimmista aloittaen. Toiseen isoista kässäri jäi roikkumaan, ja jossain vaiheessa vaan päätin, että pahus, heidän mielestä aihe on mielenkiintoinen, joten julkaisen kirjan itse! Kävin pari yrittäjäkurssia, perustin toiminimen ja aloin työstää kirjasta e-kirjaa. Lainasin sukulaisilta rahaa, jotta sain maksettua ystävälleni kirjan taiton ja palkattua kustannustoimittajan.

    Sattuman kaupalla rohkenin avata suuni juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja löysin erään tuntemattoman eläkeläisen kautta ihanan kustannustoimittajan, joka oli valmis tekemään budjettiini sopivan sopimuksen.

    Uusi idea

    E-kirjan julkaistuani sain yhtäkkiä idean tehdä siitä myös äänikirjan. Seuraavina päivinä olin jo saanut melkein kaikki näyttelijät kasaan paikallisen harrastajateatterin kautta, jossa olin jäsenenä. Mitään laitteita tai niihin liittyvää tietoutta minulla ei ollut, joten pyysin apua ammattiopilaitos Keudalta. (Myös nettisivuni ovat Keudan opiskelijan käsialaa.) Järvenpään Keudalla mahtavat opettajat opastivat minulle, miten Pro tools taas toimikaan, ja niin aloin hommiin.

    Suurin osa äänikirjasta tehtiin Nurmijärvellä, ja yhden huonolaatuisen nauhoituksen teki kokonaan uusiksi mahtava muusikko Make Perttilä, jonka löysin lapseni päiväkotikaverin isän avulla! Maken kautta löysin myös hyväsydämisen äänialan rautaisen ammattilaisen Tuomas Aukion, joka auttoi minua äänityön loppuun saattamisessa. Lopulta paketti oli valmis. Silloin tuntui huimalta: olen tehnyt jotain, mitä en koskaan ennen. Yksin en olisi onnistunut!

    Picture: Katja Hyry-Heikkilä

    Ohjaajana en varmaan ollut kummoinen, mutta editoida sentään vielä osasin kun vähän kertasin. Äänikirjan tekeminen vaatii auditiivista herkkyyttä, kykyä olla läsnä ja kuunnella tarkkaan joka hetki. Ammatikseen ohjaaminen taas vaatii sellaista ihmistuntemusta ja tsemppaamistaitoa, jota joudun kyllä nöyrästi vielä harjoittelemaan, kuten varmaan lähes kaikki ohjaajat koko ikänsä. Toivottavasti saan siihen vielä mahdollisuuden!

    Lähes yhtä paljon kuin haastatteluista, nautin automatkoista Järvenpäästä Nurmijärvelle mukavassa seurassa ja lounastauoista, joilla elämäntarinat kirvoittivat lukijoissaan poikkeuksetta runsaasti muistoja ja ajatuksia.

    Onnekas lopputulos

    Sitten eräänä kauniina päivänä astuin Reuna-kustantamon ovesta sisään ja tarjosin heille kirjaani. Yleensä kustantamot eivät ole innokkaita painattamaan jo julkaistua kirjaa, mutta Reuna innostui aiheesta, ja se sopi kevään 2020 kustannusohjelmaan. Tämäkään ei ollut mitenkään suunnitelmallinen tapahtuma, vaan vaikutti että minut vain johdatettiin juuri oikeaan aikaan oikeaan paikkaan.

    Herkän ihon alle toimitettiin uudestaan Reunan Tarja Tornaeuksen toimesta, ja kirjan kanteen Fenix-linnun taiteili Sissi Ramstedt hätkähdyttävästi visiotani vastaavaksi ja kirjasta tulikin mielestäni hieno, kuin karkki! Juuri sellainen iloa ja toivoa antava esine, jollaiseksi sen olin alun perin kuvitellut.

    Nyt on siis likimain 10 vuotta kulunut haaveiluni aloituksesta ja haaveistani on tullut totta. Leiville en ole kirjoilla vielä lyönyt, vaan tehnyt jatkuvasti jotain osa-aikatöitä, enkä ole jaksanut tuottaa läheskään starttirahahakemukseen kaavailemaani teosmäärää, mutta eipä siitä ole sakotettukaan. Jospa jonain päivänä urani tuottaisi minulle leivän pöytään. Seuraava tavoite olisikin järjestää aikaa kirjoittaa lisää ja saada edes pieni apuraha.

    Haaveilen edelleen kaunokirjallisuuden kirjoittamisesta. Eniten minua on Orivedeltä asti kiehtonut maaginen realismi, johon varovaisesti tutustuin Jyrki Vainosen tekstien kautta. En ole koskaan ollut mitenkään nopea tai ahkera lukija, jos ei ihan varhaislapsuutta oteta lukuun (opin lukemaan 3-vuotiaana, oma lapseni 4-vuotiaana), enkä ole satujen lisäksi koskaan lukenut fantasiaa. Siten sen kirjoittaminenkaan ei tule ihan automaationa. Kasvettuani minusta on tullut pilkunviilaaja, ja ainakin itselleni usein liian armoton. Tänä vuonna toivonkin löytäväni itsestäni vielä sen tekstillä leikittelevän tyttösen, johon 10 vuotta sitten Opistolla sain yhteyden…

    Toivottavasti tämä tarina innostaisi muitakin etsimään omia polkujaan saada haaveitaan toteutettua. Kaikella on aina hintansa, mutta jos ei odota lähitulevaisuuden olevan yhtä taloudellista menestystä, niin aina kannattaa yrittää. Voi saada elämäänsä merkitystä. <3

    ps. katso kirjan esittely YouTubesta! KIrjaa voi ostaa mm. Reuna-Kustantamon verkkokaupasta.

    Picture: Sissi Ramstedt / Paula Heiäng
  • Una vida tranquila – Hidasta elämää etelässä, osa 3/3: Takaisin kotiin

    Suunnitelma muuttui, niinkuin suunnitelmilla on joskus tapana… Palaammekin jo lokakuussa Suomeen. Ajatukseni oli viipyä Espanjassa juuri niin kauan, kuin se tuntuu hyvältä. Kaavailin ensi kesälle hidasta reiliä Euroopan halki. Arkeen kiinni pääseminen uudessa maassa ei autottomana yksinhuoltajana, ilman residenciaa ollut mitenkään helppoa, mutta muutamassa viikossa pääsimme jähmeästi alkuun. Saimme jopa tietää, mihin kouluun Leevin oli määrä mennä. Tulvien vuoksi hän ei ehtinyt aloittaa koulua. Päätinkin, että palaamme nyt.

    Espanjaan muuttaville vinkiksi, että suosituille alueille kannattaa muuttaa Suomesta jo hyvissä ajoin keväällä, jolloin koulupaikkoja virallisesti haetaan. Lapsi voi olla syksyyn asti kotikoulussa ja arki rullaa suunnitellusti. Toki tuo vaatii säästöjä tai hyvää hoitajaa lapsille, jos ei pysty tekemään holhottaviensa kanssa etätöitä. Itse en halunnut laittaa lasta skandikouluun rahan, mutta myös muiden syiden vuoksi: kunnallisessa koulussa poika olisi takuuvarmasti ystävystynyt espanjalaisten lasten kanssa, oppinut kielen ja nauttinut erilaisesta sosiaalisuudesta kuin mihin Suomessa on totuttu.

    (Niin, tulvista pari sanaa: Aivan lähialueemme säästyivät myrskyn keskuksilta ja siten suurilta ongelmilta, mutta muuten “kylmä pisara” teki aivan järkyttävää tuhoa seudun surkeille asuinrakenteille, – infroille ja viemäröimättömille kaupungeille. Ainakin seitsemän kuoli ja tuhannet menettivät kaiken. Keräsimme kortemme kekoon ja lahjoitimme paljon tavaraa tulvien uhreille. Monet (lähinnä nuoret ja espanjalaiset) kävivät siivoamassa tuhojen jälkiä ja itsekin tarjouduin apuun ja olisin mennyt lähikylään lajittelemaan lahjoitustavaroita, jos olisin ajoissa saanut selville mihin mennä. Tulvat olivat pahimmat lähiseuduilla 140 vuoteen, kts. esim. youtubesta hakusanoilla fuerza vega baja, gota fría septiembre 2019 jne.)

    Yksi suuri syy palaamisellemme on asuinpaikkamme… uskon, että viihtyisin esim Alicantessa (joka on kauniimpi, espanjalaisempi ja siellä on toimiva joukkoliikenne) paremmin, tai missä tahansa välimeren pueblossa (pikkukylässä / kaupunkien vanhoissa osissa). Minulla ei ollut kuitenkaan muualla tiedossa töitä, eikä resursseja muuttaa ja aloittaa uudestaan alusta. Viihtyisin kuitenkin paikallisten keskuudessa, niin on aina ollut.  Täällä Orihuela Costan mäellä nukkumalähiössä suurin osa asukkaista on brittieläkeläisiä. Todella suuri määrä asunnoista on edelleen tyhjillään. Monissa käydään vain viikko-pari vuodessa. Suomalaisilla on kädet täynnä töitä ja yksinäisyyden tunteet alkoivat käydä tutuksi.

    Toinen, yhtä suuri syy on vapauden kaipuu. Suomessa suomalaisen yksinhuoltajan on kuitenkin helpompi elää: lapsen voi päästää ulos yksin tai kavereiden kanssa, on seuraa ja tukea, ja kun osaa kielen, tarvitsemiaan palveluita ja seuraakin on helpompi löytää. Toki sosiaaliset luonteemme olisivat enemmän ystäviä ennen pitkää hankkineet. Mutta kaikella on puolensa ja puolensa.

    Autottomuus ja toisaalta se, etten halua ajaa täällä autoa, alkoi myös riepoa: Olisin hyvin tyytyväinen kevyen- ja  julkisen liikenteen käyttäjä, jos pyörätieverkosto, ylipäätään infra ja julkisten toimivuus olisi parempi. Olimme jo yhdessä kolarissa ja parissa viime hetkellä jarrutus -tilanteessa, jollaisista saan kunnon stressireaktion vatsaani. Näille tilanteille emme kyytiläisinä voi yhtään mitään. Onneksi bussikuskit ovat olleet rauhallisia tyyppejä (ei niinkuin viime reissulla, kun yksi pysähtyi keskelle liikenneympyrää raivoamaan tuntemattomalle naiselle)…

    Olen siis päätökseeni enemmän kuin tyytyväinen, vaikka myös vähän pettynyt siihen, etten ehtinyt opiskella espanjaa ja tutustua paikallisiin… täällä se olisi ollut asteen helpompaa kuin vielä turistintäyteisemmällä aurinkorannikolla. Uskon, että sellaiseen on kuitenkin parempiakin paikkoja.

    Interrail lokakuussa on erityisherkälle ihmiselle varmasti miellyttävämpi kokemus, kuin high season -ruuhkassa heinäkuussa. Olenkin odottanut matkaamme paljon enemmän kuin mitään aiempaa! Reilistämme voit lukea facebook-sivulta Juna, poika ja äiti – hitaasti reilaten kotiin. Ihanaa päästä vihdoinkin toteuttamaan pitkäaikainen unelma. Aion myös kirjoittaa kirjan slow travel -reilaamisesta lapsiperhenäkökulmasta. Pysähtelemme matkallamme mm. Cittaslow-paikkakuntia katsastellen.

    Suomessa aion joka tapauksessa panostaa hitaaseen arkeen ja kestävämpään tulevaisuuden suunnitteluun. Itseni tuntien en halua vannoa pysyväni aloillani, mutta olen jo pitkään haaveillut löytäväni paikan, jota kutsua kodiksi niin, että myös sydän tuntisi samoin. Ennen kaikkea kuljen edelleen sinne, minne sydän tahtoo ja teen sitä, mitä sydän kaipaa.

    Eenmmän kuvia voit katsastella facebookin puolelta: tässä Tapasdaystä ja tässä Alicanten päiväretkeltä. 🙂

  • Una vida tranquila – Hidasta elämää etelässä, osa 2: Jännittäviä aikoja

    Terveisiä Espanjasta!

    Eletään jännittäviä aikoja, koska maanantaina alkoi peruskoululaisten kouluvuosi. Leevillä vielä ei, sillä emme olleet mukana viime kevään ilmoittautumisissa, eikä koululta ole vieläkään soitettu. Viime perjantaihin mennessä luvattiin soittaa, mutta mitään ei ole kuulunut, vaikka ollaan jätetty viestejä. Toivoin lähikoulua, niin olisin säästynyt enemmiltä selvittelyiltä ja pidemmältä pyörämatkalta. Unohdin mainita hakemuksessa autottomuuteni (täällä tuntuu olevan itsestäänselvää, että kaikilla on auto, lommoinen sellainen).  Leevi on nyt saanut kuitenkin paikan kauempana olevasta koulusta, johon on meiltä noin 15 minuutin pyöräilymatka. Huonolla säällä voi olla haastavaa päästä kouluun muutoin kuin taksilla. Tiistai-illalle saimme ajan kouluuntulo-terveystarkastukseen, joka sekin piti hoitaa ennen kuin voi aloittaa koulun. Lisäksi mukana pitää olla kasa erilaisia todistuksia passikuvineen.

    Aloitin viikko sitten työharjoittelun ja vaihdan työpaikkaa kuun vaihteessa. Kerron työasioista lisää myöhemmin. Nyt jännittää eniten sää: keskiviikosta sunnuntaihin povattiin yhteensä jopa 500 litraa vettä neliömetrille. Torstaille ja perjantaille annettiin (korkean tason) punainen varoitus, koulut on suljettu ja ulkona liikkumista kehotetaan välttämään. (Pienet) Tornadotkaan eivät ole poissuljettuja. Kukaan ei voi tietää, osuuko myrsky kohdalle vai säästymmekö pahimmilta ongelmilta. Viimeksi lähistöllä tuli mm. kämmenen kokoisia rakeita. Madridissa ja viimeksi Mallorcalla tilanne on ollut paljon pahempi. Usein myrsky saattaa iskeä jollekin rannikkopaikkakunnalle lujempaa ja muut pääsevät vähemmällä. Illalla täälläkin alkoi sataa.

    Miten elää hitaasti myrskyn keskellä?

    Kuten hieman sivusin viime postauksessani, hidas elämä ja Espanja ei ole ehkä helpoin mahdollinen kombo… Olen nähnyt ja kuullut yhdeltä jos toiseltakin, että on tultu tänne pakoon oravanpyörää ja löydetty itsensä vähän erilaisesta, jopa hurjemmasta oravanpyörästä. Toisaalta erimaalaiset eläkeläiset elävät täällä hyvinkin leppoisaa elämää kaikessa rauhassa. Olen varautunut siihen, että jos onnistun elämään niin kuin toivon, kaikki eivät välttämättä iloitse puolestani. Mutta niinhän se olisi Suomessakin!

    Hitaaseen elämänasenteeseen saa täällä kyllä treeniä nimenomaan kärsivällisyyden harjoittamisen kautta – toisaalta on oltava todella spontaani aina kun tilaisuus sattuu kohdalle, bussi myöhästyy, tai suunnitelmat esimerkiksi sään vuoksi muuttuu, ja sellainen ei ihan kaikille sovi. Tarvitaan sopeutumiskykyä, jota minulla onneksi on. En edelleenkään allekirjoita entisen työkaverini väittämää, että minulla on ”lehmän hermot”, mutta sellaisia on saanut täällä kyllä ainakin etsiä monenlaisissa tilanteissa…

    Leeville alku oli hankalaa: Kuumuus tuntui olevan aivan liikaa, Suomeen oli ikävä, ja ahdas ja epäkäytännöllinen asunto homeenhajuisessa (täällä yleistä, muttei niin vaarallista) talossa oli raskasta. Poika oli surullinen, kun ei ollut vielä kavereita, vaikka aika pian tutustuttiinkin suomalaisiin. Onneksi pian alkoi helpottaa ja saimme monenlaista apua. Espanjalaiset lapset ottavat ihanasti kontaktia ja ulkosuomalaiset ovat tottuneet leikkimään kaikenikäisten kanssa. Ja nyt Leevi kestää kuumuuttakin jo paremmin kuin minä!

    Reilu viikko sitten saimme Suomesta vieraaksi hoitajan Leeville, jotta voisin aloittaa työt. Valitettavasti hän ei oikein sopeutunut ja joutui palaamaan Suomeen kesken kaiken. Vieras vaati myös huomattavasti enemmän ohjelmaa, tukea ja huomiota, kuin mihin olin varautunut. Olemme olleet aika poikki kaikista koettelemuksista ja energiani on tuntunut välillä valuvan tyhjiin. Itkuilta ja räjähtäviltä kiukuilta ei todellakaan ole säästytty. Sekin sekoitti ennestään pakkaa, kun muutto uuteen asuntoon ja kuntaan sattui samaan aikaan hoitajan saapumisen kanssa. (Meillä oli pieni loma-asunto Torreviejan keskustassa varattuna pitkäaikaisasunnon vapautumisen odotusajaksi.) Onneksi aurinko tuntuu lataavan akut taas nopeasti entiselleen.

    Historiallisen Cartagenan rauhallinen sunnuntaipäivä
    Kaunis Cartagenan keskusta

    Tapahtumia ja tekemistä

    Ennen muuttoa saimme hankittua pyörät ja kävimme katsomassa pinkkiä suolalaguunia, joka oli suosittu kylpemispaikka ennen kuin suolantuotantoaltaan veteen kajoamista alettiin kunnolla valvoa ja siitä sakottaa. Torreviejassa asuessamme siellä järjestettiin myös suuren pyöräilykilpailun Espanjan ympäriajon La Vueltan avajaiset ja aika-ajot. Taivaalla pörräsi koptereita kuvaamassa ja kaupunki näytti parastaan. Olin ihmetellytkin, miten kaupungissa oli niin paljon siistimpää, kuin pari vuotta aikaisemmin ollessamme Operaatio Nikkenakke -roskienkeruumatkalla. Saa nähdä pysyykö uuden kaupunginjohdon linja, vai oliko puhtaus vain kasvojenkohotus kansainvälisiä tv-kanavia varten.

    Leevi jalkautuu tutkimaan, löytyykö hiekasta tumppeja. (Julisteessa kielletään heittelemästä niitä rannalle). Orihuela Costa.

    Keskustassa asuminen oli kätevää, kun joka paikkaan oli helpompi kulkea. Tivolissa tuli käytyä liiankin monta kertaa, ilmainen suolamuseo kalastajakylän pienoismalleineen kiinnosti toistamiseen. Kaupoissa oli valinnanvaraa. En silti haluaisi elää jatkuvasti hälyssä ja pakokaasussa. Nyt asumme aivan Torreviejan rajalla, Orihuela Costan puolella (eri kunta siis) mukavasti mäen päällä, 2,5 km meren rannasta.

    Hartaasti odotettu pyörä vei pinkille suolalajärvelle. Horisontissa suolakasat.

    Juurettoman koti-ikävä

    Olemme muuttaneet aika monta kertaa elämämme aikana. En ole oikein juurtunut mihinkään, vaikka haluaisin. En vielä tiedä, tuleeko täälläkään sellaista oloa, että tämä on SE paikka, minun paikkani – ainakaan vielä en ole rakastunut tulisesti mihinkään. Autottomuus rajoittaa ja hidastaa nopeaan nautintoon tottuneen pohjoismaalaisen elämää. Asioiden junnaus ottaa pannuun, vaikka tiedän olevani etuoikeutettu eu-kansalainen. Mutta hidastamistahan juuri halusin! Arvostan Suomen monin paikoin upeasti toimivaa joukkoliikennettä paljon enemmän kuin aikoihin, mutta otan haasteen vastaan: Yritän pyöräillä joka aamu töihin, kohta vielä puoli tuntia pidemmän matkan kuin aiemmin, ja olla iloinen saamastani hyötyliikunnasta. Suomessa kroppani huutaisi vastaan. Raudanpuutteisena nappasin siellä flunssan toisensa jälkeen. Täällä kuitenkin pelottaa, miten kaikki tulee sujumaan ja iskeekö vielä pahempi Suomi-ikävä. Toivotaan väheneviä myrskyjä niin henkisille kuin fyysisillekin mainingeille!

    Mitä on ikävä Suomesta:

    • Sitä, että lapsi voi liikkua ulkona turvallisesti yksin. Voi päästää pojan pyöräilemään lähipuistoon yksin tai käymään omatoimisesti kaupassa. Täällä jos tekisin niin, soittaisivat poliisi ja sossuntädit nopeasti ovikelloa (jos ei lasta olisi pahimmassa tapauksessa siepattu sitä ennen).
    • Liikennettä!!! Kyllä, jopa pääkaupungin ja ”hullujen autoilijoiden paratiisin” Järvenpään liikennejärjestelyjä on ikävä. Liikennekulttuuriakin jonkin verran, mutta etenkin sitä, että liikenneympyröissä ei yksinkertaisesti voi ajaa väärältä kaistalta ulos ilman, että oikea reitti on selkeästi merkitty. Espanja on täynnä liikenneympyröitä, ja lähes jokaisesta jatkuu kaksi kaistaa ilman merkintöjä. Suuri osa autoilijoista ei tiedä, että sisäkaistalaisen on väistettävä ulkokaistalaista, ja loput eivät välitä, vaan mennään isomman oikeudella, joten onnettomuuksia on päivittäin lukuisia. Lisäksi on ikävä pyöräteitä ja kevyen liikenteen tieverkostoa!
    • Pidemmälle vietyjä kierrätysjärjestelmiä. Täällä toki saattaa löytää upouuden uimalelun tai lähes käyttämättömiä vaatteita roskiksen vierestä, mutta ei yleensä juuri silloin, kun olisi tarvetta. Kirppikset ovat pieniä ja harvassa.
    • Muutamaa muuta asiaa, jotka ovat toistaiseksi vähäpätöisiä. 😊
    Espanjalaista kierrätystä, Torrevieja

    Täällä olen kiitollinen:

    • Auringolle, joka vaan jaksaa paistaa, lämmittää ja piristää viikosta toiseen.
    • Ystävällisille ja avuliaille ihmisille, jotka ovat jaksaneet neuvoa ja auttaa uutta tulokasta, ja joita ilman voimani ja osaamiseni ei kerta kaikkiaan olisi riittäneet!
    • Lähes jokaiselle vastaantulijalle sukupuolesta ja iästä riippumatta, joka vastaa hymyyn, tervehtii, saattaa jopa huikata kadun toiselta puolelta: ”komea poika sinulla”, ”olettepa kauniita!”, tai niin kuin yksi pyörätuolissa istunut aurinkoinen papparainen: ”haluaisitko puhelinnumeroni?” jolle nauroimme makeasti ja hyväntahtoisesti molemmat, pappa ja minä.
    • Siitä, että espanjalaisista monet eivät suostu puhumaan englantia, vaan pakottavat yrittämään ymmärtää espanjaa. Toisaalta siitä, että lähes aina tiukan paikan tullen apua saa myös englanniksi tai jopa suomeksi. Toivon, että ehtisin pian alkaa opiskella kieltä toden teolla!
    • Lapsista: espanjalaisten lasten välittömyys on sydämellistä.
    • Siitä, miten lapsiin suhtaudutaan: ylitsepursuavan huomioivasti ja lempeästi.
    • Merestä ja omasta uima-altaasta, joka on auki vuoden ympäri! 😊
    La Vueltassa Leevi pääsi poliisitätien suosioon. (Huomaa lahjaksi saatu hieno paita ja lippis)