• Seikkailunpoikasia: Klovniretriitti

    Tämän blogin kirjoittaminen tuntui haastavalta. On paljon helpompaa kirjoittaa jostain “pinnallisesta” aiheesta, jolla ei ole itselle mitään syvällistä merkitystä. Klovnerialla kuitenkin on. Klovnerian avulla olen päässyt kosketuksiin ja työskentelemään mm. ylisukupolvisen kollektiivisen häpeän kanssa, jota nykyihmisen on vaikea kohdata. Sen avulla olen saanut kosketusta sisäiseen lapseeni ja oppinut läsnäolosta ja yhteydestä muihin.

    On kuitenkin vaikeaa selittää ihmisille, mitä klovneria on, jos heillä ei ole siitä minkäänlaista käsitystä, tai ehkä vain jotain sirkusklovneriaan liittyviä kliseisiä mielikuvia, joilla ei ole paljoakaan tekemistä tutkivan (tai edes teatteri)klovnerian kanssa. No, yritän silti.

    Viime viikonloppu oli minulle ikimuistoinen, voimauttava ja eheyttävä. Olen jo pidemmän aikaa haaveillut jonkinlaisesta retriitistä, ja käynyt muutaman esittävän klovnerian kurssin, joten kiinnitinkin heti huomioni facebookin uutisvirrassa sanoihin KLOVNI, RETRIITTI & emptying space. Kun klovnikärpänen on puraissut, kokemusta toivoo lisää ja lisää elämäänsä. Tiesin, että tämä tapahtuma on juuri minua varten.

    Kohelluksen kautta kohti rauhaa

    Klovniretriitille otettiin 10 osallistujaa. Ohjaajia oli kolme: Saija Jäntti, Suvi Leppänen ja Erika Aalto, ja sen lisäksi meistä piti huolta ja hemmotteli mm. suussasulavalla kasvisruoalla Aloha Spirit Finlandin ihana Emilia Haljala, entisellä ikivanhalla maatilalla Aloha Campissä, Mänttä-Vilppulassa. Nukuimme aitoissa ja teltoissa ja peseydyimme rantasaunassa järvivedellä. Kokemus oli ihanan kesämökkimäinen ja sää aivan upea.

    Reissuni alkoi aika sekavissa tunnelmissa, sillä sain pari päivää ennen retriittiä vatsataudin ja kävin vielä edellispäivänä lääkärissä uskoen, että joudun jättämään reissun väliin. Lähtöpäivänä olinkin kuitenkin jo niin hyvässä kunnossa, että pääsin mukaan, onneksi. Pakkasin kaiken klovninnenä päässä (virhe… 😀 ) ja niinpä klovnini kyllä sai mukaansa haluamansa vaatteet, mutta onnistuin jättämään siviiliminäni vaatekassin kotiin Kangasalle, koska olin pakannut kaiken erillisiin nyssyköihin.

    Perillä asian valjettua pohdin jo, lähdenkö hakemaan vaatteitani kotoa. Onneksi olin ajoissa paikalla, sillä ehdin hienosti kirpparishoppailemaan paitoja Amandan aarteisiin ja kalsareita supermarkettiin, sekä ihanat klovnisiskot lainasivat minulle pussilakanan ja vielä vähän vaatteita. Tämä unohdus oli varmaan lopulta vain hyvä asia, koska vieraissa vaatteissa pääsin ehkä paremmin “irti” itsestäni ja omasta elämästäni, kohti klovnitilaa!

    Maailman pienin naamio = ovi toiseen maailmaan?

    Klovneria vaatii sen harjoittajalta jonkinlaista hulluutta, heittäytymiskykyä ja uteliaisuutta. Oli ilo todistaa, että se ei silti vaadi vankkaa kokemusta, ei  erityisosaamista, eikä edes suurensuurta rohkeutta – pääseehän siinä naamion taakse piiloon. 😀

    Oman retriittini alku meni hiljentäessä aivojen vasenta aivolohkoa, johon oli syöpynyt klovneriaa harrastaneen kumppanin kanssa seurustelusta ja edellisiltä kursseilta jäänyttä painolastia liittyen siihen, mikä on “hyvää” ja “huonoa” klovneriaa, millainen klovnin kuuluisi olla ja arvostelualttiutta siihen, miten hyvin kukakin “suoriutui”. Teki mieli huudella ohjeita liittyen tekniikkaan ja kehon käyttöön. Oli kuitenkin helpottavaa ja ihanan vapauttavaa, kun kukaan ei neuvonut ketään. Klovnitila ei tipahtanut yltä niin helposti, kun kukaan ei karjunut neljännen seinän takana “kasvata, kasvata!”

    En nyt avaa tässä naamioteatteria, enkä edes esittävää teatteriklovneriaa, koska muuten teksti venyisi aivan liian pitkäksi, emmekä klovniretriitillä tutustuneet niihin ollenkaan. Sen sijaan kerron millaista oli päästä osallistumaan tutkivaan klovneriaan. Ohjaajan sanoin (en muista kenen sitaatti tämä alunperin oli): “Klovneria on tapa nähdä toisin”.

    Vähän ontuvasti voisin heittää, että klovninnenä on kuin tonttuovi, jonka läpi kurkistaessa kaikki on mahdollista. Klovni kyseenalaistaa normeja, rikkoo tabuja, ja viattomasti, niin hyvin kuin osaa, vain yksinkertaisesti on “epänormaali”. Klovnerian kautta voi ohjaajiemme mukaan päästä käsiksi asioihin, joita on vuosisatoja painettu alas, kuten naisen seksuaalisuus (esim. klovnin rivouden myötä), ja se voi olla todella voimauttavaa. Tässä Mustekala-lehden tekstissä kerrotaan jotain nykyklovneriasta, joka on saanut alkunsa sirkuksesta.

    Viisas hölmö tutkija

    Tutkivan klovnerian retriitti tarjosi ihanteellisen tilan ja ajan itsetutkistelulle ja henkiselle matkalle. Mitä tunteita ja ajatuksia eri harjoitteet herättävät itsessä? Miltä tuntuu olla katseen alla? Miten olla läsnä reagoimatta? Miltä tuntuu, kun toinen reagoi, entä kun hän ei reagoi? Mitä eri peilit (toiset osallistujat tekoineen ja tunteineen) herättävät itsessä? Mitä hiljaisuus, yksin olo, yhteiset harjoitteet ja se ettei todella tiedä toisista, heidän titteleistään ja kokemuksistaan mitään, herättää?

    Millaista on kun vain todistaa tapahtumia, tulkitsematta ja analysoimatta? Miltä eri harjoitteet tuntuvat nenä päässä ja ilman? Missä ja miksi menee minun rajani eri toiminnoissa juuri nyt? Millaista käytöstä ja millaisia alitajuisiakin malleja klovnin kanssa toimiminen herättää itsessä ja miksi? Myös esimerkiksi rytmiä ja kehon kieltä voi tutkia, mutta siinä lähestytään jo esiintymistekniikkaa.

    Matka itseen ja omille juurille

    Nelipäiväisellä klovniretriitillä pääsin tekemisiin juuri sellaisen klovnerian kanssa, jollaisena olen lajin aina halunnut nähdä, ja muut osallistujat jakoivat kokemukseni. Olen äärimmäisen kiitollinen ohjaajille siitä, että he olivat tasoittaneet tien edestämme: opiskelleet teatterialaa, pedagogiikkaa ja klovneriaa, harrastaneet meditaatiota ja monenlaisia mielen- ja kehontuntemusmenetelmiä, perustaneet Clownbeat -tutkimusryhmän ja alkaneet tarjota oppimaansa lopulta myös muille työkaluksi. Viisaiden ohjaajiemme sanoin: “Edessämme oleva klovni on meille aina täydellinen.” Miten armollinen asenne!

    Oli sanoinkuvaamattoman vapauttavaa olla osa niin hyvin toiminutta muutaman päivän yhteisöä, joka yhdessä otti kontaktia omaan sisimpäänsä, hullutteli ja peilasi nenien ja kanssasisarien avulla vakaviakin juttuja, ilman suorituspaineita, ilman esiintymistekniikan tuntemusta ja omaksumista. Olin itseasiassa yllättynyt siitä, ettei tekniikan tuntemusta tarvittu eikä opetettu juuri ollenkaan. Toki monilla oli jos jonkinlaista esiintymiskokemusta takana.

    Useimmat harjoitteet olivat kuitenkin yleisöttömiä, eli esiintymiskokemuksella ei ollut mitään merkitystä. Olimme kaikki samalla viivalla, samassa piirissä. Myös harjoitteet, joissa todistajat katsoivat “kuin yleisö”, mutta rakkaudella ja täydellisellä hyväksynnällä, tuntuivat huikeilta. Sitä on vaan vaikea sanoin kuvata, mitä itsessä tapahtuu, kun tulee nähdyksi kokonaisena, täydellisenä, ilman arvottamista. En edes vielä tajua, millaisia alitajuisia prosesseja tämä kaikki on itsessä laittanut liikkeelle. Aika näyttää, mutta merkityksetöntä se ei todellakaan ollut.

    Mielenkiintoista ei ollut vain se, mikä naurattaa, vaan tuhannet muut asiat, etenkin tauot toiminnan välissä. Jokaikinen tuntui löytävän klovninsa luokse ja sai impulsseja henkilökohtaiseen klovneriaan, kun sai vain olla ihan rauhassa, ilman ohjailua. Muilla klovnikursseilla harvoin on aikaa ja asennetta tällaiseen. Oli ihanaa nähdä, että se todella toimi.

    Klovneriaa voi lähestyä klovnin arkkityypin kautta, mutta myös muista näkökulmista. Itselleni klovni edustaa, lapsellista, viattoman hölmöä ja leikkisää minua. – Isoa osaa siitä, joka olen sisältä päin, alunperin. Se ei tietenkään ole enää se vastasyntynyt täysin viaton ja muiden armoilla oleva imeväinen, vaan hahmo, joka näkee maailman vielä täynnä mahdollisuuksia ja jokaisen tilanteen uutena ja kiinnostavana. Esittävään klovneriaan on muodostunut myös erilaisia koulukuntia, tyylisuuntia ja tekniikoita, joista voi keskittyä niihin, jotka omalle klovnille tuntuvat hyödyllisiltä.

    Kaikki lähtee hengityksestä

    Tutkivassa klovneriassa on jotain yhteistä mm. tantristen harjoitteiden kanssa. Olen opiskellut myös hieman tantrafilosofiaa ja käynyt tutustumiskursseilla aiheesta. Niin tantrassa kuin klovniretriitilläkin käytettiin mm. katsemeditaatiota, sydänmeditaatiota, sekä hengityksen ja leuan vapauttamista, jota toki varmasti myös erilaiset äänityöläiset ja esiintyvät taiteilijat tekevät rutiininomaisesti. Hengitys on kuulemma nopein tie takaisin kehoon, kun huomaa keskittymisen pyörivän loputtomien ajatusten ympärillä.

    Lisäksi käytimme klovniretriitillä hyväksemme mm. Qigong-harjoitteita, tanssimista, kehoenergiatyöskentelyjä ja erilaisia hauskoja rituaaleja.

    Naisten piiri ym. ikiaikainen viisaus

    Olen kaivannut pitkään kokemuksia jonkinlaisesta naisten piiristä. Sitä on vaikea selittää, mutta naisena toisten naisten kanssa piirissä istuessa ja yksi kerrallaan kokemuksia jakaessa on jotain alkukantaista, mystistä voimaa ja sydämen viisautta. Käytimme retriitillä hyödyksemme niin kutsuttua talking stickiä, intiaaniperinteistä tuttua puhekapulaa, jonka haltijalla on puheenvuoro, eivätkä toiset saa häntä keskeyttää eikä kommentoida. Periaatteessa toisten asioita ei juuri kommentoitu edes omissa puheenvuoroissa, joten jokainen tuli kuulluksi, muttei tulkituksi ja analysoiduksi. Nämä hetket olivat todella voimauttavia.

    Jaoimme myös monenlaisia muita, melkoisen arjesta poikkeavia ja erikoisiakin kokemuksia. Kävimme Mäntässä kaupungilla klovneina (mielenkiintoista oli mielestäni se, millaisia ihmisiä ja sattumuksia vedimme puoleemme, ja kuinka ihanasti suuri osa ihmisistä meihin suhtautui), tutkimme luontoa nenät päässä ja teimme lopuksi lauantai-iltana shamanistisen rituaalimatkan läheisellä luonnonsuojelualueella, jossa päästimme jokainen klovnina irti jostain sellaisesta, mitä nenän takana oleva ihminen ei enää halunnut kantaa. Irtipäästämisen teema seurasi ainakin itseäni muutenkin retriitillä alusta loppuun.

    Ymmärsin tämän konkreettisen ja samalla symbolisen matkan kautta, miten tärkeitä erilaiset (usein pakanalliset) rituaalit ovat olleet ja miten ihanaa olisi, jos sellaisia olisi vieläkin käytössämme. Toki kirkot yrittävät parhaansa mukaan pitää yllä perinteitä. Mitä lähempänä luontoa ne olisivat, sitä enemmän ne ehkä merkitsisivät. Olemme osa luontoa, eikä maadottuminen ole pelkkää esoteeristä sanahelinää, vaan ihan konkreettinen hyvän olon kokemus, rauhoittuminen, rentoutuminen ja itsensä linjaan saaminen.

    Loppuun vielä sanat, jotka retriitin jälkeen kirjoitin someen: “14 naista, 4 päivää ällistyttävää hyväksyntää, todistamista, tutkimusta, heittäytymistä. Hämmentämistä, hulluttelua. Tuhansia tunteita, tuntuja ja tunnelmia. Valtavaa yhteenkuuluvuudentunnetta, turvallisuudentunnetta, välillä eksymisen tunnetta, haavojen kohtaamista, hätää, läsnäoloa. Rajojen kokeilua, alkukantaista seksuaalista voimaa. Lopulta irtipäästämistä, armoa – maadoittavaa, voimaannuttavaa rakkautta. Monia uusia rakkaita siskoja. Täydellinen Suomen suvi syleilemässä ympärillä. Mitä muuta onni voisi olla, kuin olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan?”

    Kuvat: Clownbeat, Ronjamedia ja klvniretriittiläiset

  • Seikkailunpoikasia: Irti Maasta

    Yhteistyössä: Irti Maasta Oy

    Pari viikkoa sitten vietimme ystäväperheen tytön synttäreitä tekemällä kiipeilyreissun Irti Maasta -keskukseen Tampereen Tullintorille. Olimme Leevin kanssa toista kertaa siellä. Edelliskerrasta oli jo sen verran aikaa, että paikka oli pikkuisen muuttunut ja Leevi mahtui jo aikuisten valjaisiin. Puistoon on myös rakennettu erillismaksullinen tunneliseikkailu, joka on avattu uudestaan koronatauon jälkeen heinäkuun alussa.

           

    Optimaalinen sijainti ja esimerkillisen hyvä palvelu

    Irti Maasta Tampere on lähellä rautatieasemaa. Pitää vain lähteä kulkemaan uudempaa asematunnelia poispäin keskustasta, kävellä s-marketin läpi ja ulos oikealle parkkihalliin, josta pääsee sisään Tullintorin kauppakeskukseen. Puisto on liikekeskuksen toisessa päässä.

    Pidän ideasta, jossa urheiluelämykset tuodaan sinne, missä kaupunkilaiset arkena liikkuvat, eikä Irti Maasta -lippujen hinta (16e/h) ole mikään päätähuimaava. Tullintori on muuttunut vuosien saatossa hiljaiseksi paikaksi, mutta se ei menoa haittaa. Puisto oli täynnä kiipeilijöitä, kun aloitimme klo 13.15.

    Aluksi kävijöille opastetaan tarkkaan, miten valjaat puetaan, miten ne lukitaan köysiin, ja miten huolehditaan siitä, ettei kukaan jää alastulevan alle. Toki yksi henkilökunnan jäsen on kokoajan lähettyvillä opastamassa kiipeilijöitä. Alussa informaatiota tulee paljon ja nopeasti, mutta neuvoja saa kiipeilyn aikana heti kun tarvitsee.

    Välillä köyden kiinnitys vaati hieman keskittymistä, mutta pääosin se oli helppoa. Valjaat napsautetaan tuplalukituksella kiinni köysiin, joissa on automaattivarmistus, eli niiden varaan voi tiputtautua ja leijailla alas kuin höyhen. No… ihan aina olo ei tuntunut kyllä höyheneltä, jos osui alastullessa seinään tai pylvääseen väärällä tavalla. Onneksi törmäysalttiimmat paikat on puistossa pehmustettuja.

    Väärällä jalallakin voi ponnistaa korkealle

    Minun täytyy myöntää, etten ollut aluksi kovin innokkaalla kiipeilytuulella. Niskojani oli särkenyt viime päivinä niin paljon, että olin joutunut hakeutumaan lääkäriin ja syömään kipulääkkeitä. Helle alkoi tulvia jo korvista, lähinnä asuntomme puutteellisen ilmanvaihdon vuoksi, ja kun Tullintorin kattoikkunoista paahtoi aurinko, ajattelin, että luovutan heti alkuun.

    Huono tuuleni hälveni kuitenkin nopeasti, kun keho alkoi erittää endorfiinia kiipeilyn tiimellyksessä. Radoilla voi haastaa itseään kolmella eri vaikeustasolla. Kaikista eniten nautin kisailuista lasten kanssa ajanottoseinällä ja siitä hetkestä, kun uskalsin kivuta ihan loppuun asti, ja tiputtautua… no, laskeuduttuani ensin muutaman askelman, mutta kuitenkin. Lopulta aika tuntuikin loppuvan kesken, eikä niskani vihoitellut enää juurikaan. Tunnin päästä verenkierto oli elpynyt ja mieli iloinen.

    Itsensä ylittämisen riemu

    Olen ennenkin kiipeillyt ja boulderoinut, myös alpeilla pari kertaa, mutta en ole koskaan varsinaisesti harrastanut kiipeilyä. Minulle on tullut iän myötä yhä enemmän korkeanpaikan kammoa. (En myöskään pidä ahtaista/suljetuista/ruuhkaisista paikoista, eli luolaseikkailu ei ole ehkä ihan minun juttuni.) No, siellä minä nyt kuitenkin taas keikuin korkeammalla kuin olin aluksi uskonut.

    Alkuun olin jokseenkin varma, etten uskalla kiivetä kuin sellaiselle korkeudelle, mistä voisi vielä tiputtautua alas ilman köyttäkin. Ja voihan seiniä toki kiivetä alaskin päin. Kohta kuitenkin tajusin haastavani itseäni koko ajan enemmän. Jotain piti vain sulkea pois aistimaailmasta, niin yhä ylemmäs kiipeäminen ja jopa automaattivarmistuksen varaan tiputtautuminen onnistui! Asioiden huomiotta jättäminen on minulle aika haastavaa, kun olen erityisherkkänä tottunut olemaan kokoajan aistit auki ja tietoinen kaikesta ympärilläni…

    Vaikeinta oli uskaltaa hypätä tyhjän päälle, ja itseltäni se onnistui vain kiljaisemalla. Taisin olla ainoa, joka kiljahteli, mutta onneksi lapseni ei vielä ihan hirveästi häpeä äitiään… 😀

    Pienet on vikkeliä

    Vihreä pylväsrata oli kaikista pelottavin minulle, enkä päässyt yhtä pitkälle kuin Leevi. Monet lapset uskalsivat mennä sitä ylös asti. Jopa heistä pienimmät ja isoimmat! Pienille välimatkat ovat pidempiä ja vaikeampia ylittää, kun taas isojen alla pylväät huojuvat voimakkaammin.

    Irti Maasta -puistossa kiipeily sopii kenelle tahansa 15-150 kiloiselle, jolla ei ole suuria terveysongelmia. (Kuten todettu, kiipeily saattaa jopa auttaa niskavaivoihin.) Ikä- tai pituusrajoituksia ei ole. Alle 10-vuotiaalla tulee olla täysi-ikäinen valvoja mukana. Mukaan tarvitaan vain sisäliikuntaan sopivat vaatteet ja puhdaspohjaiset kengät. Niin ja virallisella opiskelijakortilla saa 30% alennuksen lipusta (paikan päällä korttia näyttämällä)! Tänne tulemme varmasti yhä uudestaan.

     

    Kuvat: Juha Kokko